HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Miten minusta tuli hoivanantaja?
Kesäkuussa aloitan uuden työni Kotona Asuen Seniorihoivan hoivanantajana. Työhöni kuuluu palvella kotona asuvia ikäihmisiä, tukea heidän arjessa selviytymistään ja olla seurana, tukena ja turvana päivän askareissa. Itse asiassa työskentelin muutaman vuoden hoivanantajana jo 2010-luvun alussa, kunnes jäin äitiysvapaalle. Palaan työhön reilun kuuden vuoden äitiysvapaani jälkeen. Se, että päädyin aloittamaan tämän työn, ei ole vain sattumaa vaan tunnen jatkavani työtä, johon olen luotu ja tottunut jo pienestä pitäen. Miten minusta oikein tulikaan hoivanantaja?
Alakouluikäisenäleikin isosiskoni kanssa palveluautoa, joka palveli toista vuorollaan tietynajan (muistaakseni tunnin). Sille sai antaa mitä tahansa tehtäviä, joihintarvitsi apua. Yleensä ne liittyivät oman huoneen siivoukseen. Palveluautoviikkasi puolipitoiset vaatteet hyllyyn, vei likaiset pyykkikoriin ja kuljettiastiat, roskat ja lehdet pois nopeasti ja iloisesti.
Kumpimeistä liekään leikin keksinyt tai nimennyt, mutta nimi taisi kimmota juurikintavaroiden kuljetustehtävistä. Toinen, yhtä tärkeä erityisvarustelu olijutustelu. Palveluauto auttoi sekä piti seuraa. Yksin siivousrupeama olisiollut tylsä, edennyt puuduttavan hitaasti – tai mitä todennäköisimmin jäänytkesken. Siivoaminenkin tuntui hauskemmalta, kun sitä täydensi palvelemisen ilo.
Lukioikäisenäkävin 4H-yhdistyksen palkkaamana ”seuraneitinä” palvelutalossa asuvanyksinäisen rouvan luona. Keitin kahvit, luin Väinö Tannerin elämäkertaa,tiskasin, etsin kadonneita tavaroita, kävelyillä ihastelimme ennätyssadostanotkuvia pihlajia.
Aikuisiällätoimin kaupungin palkkalistoilla henkilökohtaisena avustajana. Kävimmekaupoilla, virastoissa, kasvitieteellisessä puutarhassa, sienessä, elokuvissa,sukujuhlissa ja teatterissa. Teimme pihatöitä, kirjoitimme lehtiartikkelia,siivosin, silitin, kirjoitin joulukortteja ja sähköposteja, laitoin ruokaa,lenkitin koiraa, pesin pyykkiä, hoidimme kotitalouskirjanpitoa. Kaiken lomassajutustelimme, jaoimme elämää yhdessä. Olin tilanteen mukaan enemmän taivähemmän näkyvä ja kuuluva jatke; apukädet, -jalat, -silmät, -korvat... Valmismelkein mihin vain. Yhtäkkiä ymmärsin työnkuvani: olin taas palveluauto. Lämminmuisto lapsuudesta oli kulkenut mukana kaikki vuodet ja muovautunuttyönkuvaksi.
Suomessaliikkuu myös toisenlaisia palveluautoja, joita hälytetään koteihinturvarannekkeella ja turvapuhelimella. Toisinaan uutisoidaan palvelunepäonnistumisesta. Turvaranneke ei toiminut, avuntarve arvioitiin väärin jaasiakas odotteli apua tuntikaudet, tai asiakkaan kotona käytiin, mutta hän jäiedelleen yksin ongelmansa kanssa. Osa turvattomuudesta ja huonosta palvelustakoetaan jopa senioreiden hoitoon ja asumiseen erikoistuneissa laitoksissa,joissa avun ja hoivan pitäisi olla itsestäänselvyys. Apukäsiä ja -jalkoja onpalkattu liian vähän.
Haluanolla mukana työssä, jossa taistellaan noiden pelon ja turvattomuuden hetkienvähentämiseksi. Haluan astua työvuorooni hoivanantajana samalla asenteella kuinmuinoin siskoni palveluautona: ”Tämä on sinun aikaasi – miten haluat, että setänään käytetään?” Ollaan, tehdään ja mennään yhdessä. Se antaa voimaa, meillemolemmille.
- Hoivanantaja, Johanna