HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Kauneinta kukkaa etsimässä

Työvuoroni Annan luona alkaa taas yhteisestä kauppareissusta. Viipyilemme pitkään kukkahyllyjen väliköissä. Viime kerralla keskityimme elintarvikkeisiin ja remontin vuoksi mullistuneen kaupan ihmettelyyn. Nyt opin uuden ja suuren asian: Anna rakastaa kukkia. Niiden värisävyt ja vivahteiden yksilöllisyys kiehtovat häntä, vaikka ne onkin nostettava hyvin lähelle silmiä, jotta hän näkee kunnolla.

Olen uudenlaisen, mutta mieluisan haasteen edessä: kuvailen parhaani mukaan, mahdollisimman tarkasti erikoisia, lilan ja valkean kirjavia orkideoja, joiden terälehdissä risteilee verisuonimaisia kuvioita. Käymme läpi kaikki harvinaiset yksilöt koukeroineen ja valitsemme huolella kauneimman. Annan miniä saa sen pian syntymäpäivälahjaksi. Kaikessa mahdollisessa – joskus jopa yli voimiensa – Annaa auttavalle sydänystävälle valikoidaan ruukkuruusu, jolla myös on oma harvinaislaatuinen värinsä: sekä vaaleanpunaisia että valkoisia kukkia.

Itselleen Anna valitsee ”jos nyt vielä yhden” saintpaulian, edellisten lisäksi. Ehdottomasti tummanvioletin.

Kesäpihaosastolta mukaan pääsee kaksi tähtisilmää, kahdeksan pientä orvokkia ja multasäkki. On aika päästää parvekekukat ruukkuihinsa.

Terälehtien kertomaa

Kotona raivaamme keittiön ikkunalaudalta ja pöydältä tilaa uusille kukille. Satonsa luovuttaneet yrttiruukut joutavat pois, samoin jouluasetelmasta jäänyt, kuivakka minisypressi. Kannan nuutunutta vihreää biojätteeseen isolla kädellä. Jäljelle jää kymmenen kukkaa ja pari yrttiä. Lopuksi kastelen kaikki paikkansa ansainneet yksilöt ja istumme välipalalle. Anna jakaa rakkaimman saintpaulia-muistonsa. Se oli harvinainen hetki, jolloin hänen isosisko kutsui huoneeseensa.

”Tule katsomaan, miten nätisti saintpaulia kukkii”, sisko pyysi, ja yhdessä he ihastelivat ihmettä kirjoituspöydällä. Anna on maalannut muiston värisen saintpauliataulun lahjaksi edesmenneen siskonsa pojalle. Haaveissa on maalata toinen taulu toiselle pojalle. Edellisestä maalauskerrasta on jo parikymmentä vuotta, ja olen aistivinani hienoista rimakauhua. Pääsisinpä näkemään, miten teos alkaa hahmottua.

Välipalan jälkeen on multapuuhien vuoro. Lasitettu parveke on kansoitettu monenlaisilla ruukuilla, joista kahteen istutan orvokit ja tähtisilmät. Yhdistelmä on kaunis ja lämmittää kesäistä mieltä entisestään.

Nurkassa kurkottelee kärhö, joka minun silmiini näyttää syksyisine lehtineen menetetyltä tapaukselta. Anna kertoo siellä kuitenkin piilevän elämää ja ohjeistaa työntämään ruukkuun ravinnepuikon. Lopuksi kastelen mullan, ja jäämme odottamaan, milloin on aika. Ehkä jo ensi kerralla näkyy silmuja, kun iltapäivän aurinko tekee taikojaan.

Anna esittelee myös sitkeän, jo vuosia mukana kulkeneen ja parvekkeella talvehtineen aarteensa, mintun. Sen kuivuneita lehtiä murennellessa raikas tuoksu tuntuu maskinkin läpi. ”Yksi lehti mukin pohjalle ja kiehuvaa vettä päälle, niin oi miten ihanan teen siitä saa”, Anna hehkuttaa. Hän kuitenkin epäilee, ettei luottoystävä heräile enää uuteen kukoistukseen, sillä se ei ole saanut vähään aikaan lainkaan vettä. Onneksi tilalla versoo nyt paljon uutta. Kotimatkalla myhäilen, miten hienoa on auttaa pienissä asioissa, jotka tuovat niin valtavasti iloa, ja olla mukana seuraamassa kasvun aikoja.

Hoivanantaja, Johanna

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Ihmisten ilmoille

Ensimmäinen työvuoroni Annan luona käynnistyy vauhdikkaasti. Kun soitan ovikelloa, Anna on kenkiä vaille valmis lähtöön. Toivotamme hyvät huomenet, teemme lennossa sinunkaupat ja nakkaan evääni jääkaappiin.

Kohta mennään. Sinä ajat tuota”, Anna osoittaa isoa, pyörillä vedettävää kauppakassia, josta päättelen määränpäämme. Kumartuessaan pukemaan kenkiä Anna hengästyy kovasti. On pakko istua hetki ja vain huohottaa.

Jaksat kuitenkin käydä vielä kaupassa?” varmistan. ”Minäkin voin…

Hulluksihan sitä tulisi, jos ei enää edes kauppaan pääsisi. Pitää liikkua, ettei ihan mökkiydy. Tuosta kulmalta päästään kätevästi mummobussilla.

Näin Anna nimittää pikkubussia, joka kiemurtelee tunnin välein noukkimassa kyytiläisiä reitillään kauppakeskukseen.

Pysäkille mennään hyvissä ajoin. Odotellessa saatetaan saada juttuseuraa naapuritalossa asuvasta ystävästä, jolla on sama matka. Koronarajoitukset sallivat 10 matkustajaa; onneksi mahdumme kyytiin.

Navigointia uudessa ja hämärässä

Anna näkee hyvin vähän, joten apunamme on kahdeksan pyörää. Ostoskärryt ovat Annalle riittävän suuri kiintopiste minun ja ostossaaliimme sijainnin hahmottamiseksi. Rollaattori taas toimii kätevänä puskurina: jos törmää johonkin, rollaattori ottaa iskut vastaan ensin. Näin opastivat hoitajat, jotka eivät kuntoutusjaksolla ehtineet taluttaa Annaa niin paljon kuin hänellä olisi ollut virtaa.

Rollaattori tarjoaa myös istumapaikan, kun on pakko lepuuttaa kipeää selkää tai haukata happea maskin reunan takaa. Hengitystä tihentää reistaava sydän, ja lisähaasteena ovat ”kuonokopat”, kuten Anna maskeja nimittää. Hän on saanut ensimmäisen koronarokotuksen, mutta jaksaa sinnikkäästi noudattaa varotoimia ihmisten ilmoilla.

Aikaa vierähtää, osittain siksi, että opastamme vuoron perään toisiamme. Vaikka Anna ei kauas näekään, valtava kauppa on hänelle tuttu. Hän tietää, mistä mitäkin normaalisti löytyy. Itse taas näen tarkasti, mutta paikka on minulle aivan uusi. Kylteistä käytävien yläpuolella ei aina ole apua: moni tuote on evakossa remontin ajan. Ihailen Annan kärsivällisyyttä. Ehkei ajanhukka paina siksi, että samalla saa tarvitsemaansa vaihtelua ja uutta äänimaisemaa kodin hiljaisuuden tilalle.

Palattuamme puran ostokset opetellen tarvikkeiden paikkoja. Näkövamma edellyttää, että asiat ovat oikeilla paikoillaan – muuten jää jokin tarvittava löytämättä. Anna haukkaa pienen lounaan, minä evääni. Hän on tyytyväinen kauppareissun saaliiseen ja pyytää etsimään pakasteesta valmiiksi kuhafileet, joista myöhemmin syntyy päivällinen. Siistin hellaa ja tasoja edellisistä kokkauksista, imuroin lattian. Anna selittelee, että kokatessa usein roiskuu, ”kun näkö on mitä on”.

”Onko se keittiön matto ihan kamala?” Anna kysyy ja kertoo haaveilevansa monenkirjavasta matosta, josta tahrat eivät helposti erotu. Häntähän ne eivät häiritse, mutta muilla pistävät silmään. Arvostan Annan intoa touhuta, pikku rajoitteista viis. Ruoanlaitto on hänelle rakas laji, eivätkä sitä iloa sotkut verota. Ehkä joskus laitamme ruokaa myös yhdessä, tuumimme kun on kotiinlähtöni aika.

Hoivanantaja, Johanna

12 vuotta HOIVANantajana ja ikäihmisten avustajana!

Jaana on ensimmäinen HOIVANantajamme! Hän on ollut mukana mahdollistamassa ikäihmisille mielekästä ja turvallista arkea heidän omaan kotiinsa vuoden 2009 alusta alkaen, jolloin ensimmäinen asiakkuutemme alkoi. Tänä vuonna 59-vuotias Jaana Grönqvist on ollut jo upeat 12 vuotta ikäihmistemme apuna! Haastattelimme Jaanaa ja pyysimme häntä kertomaan kokemuksistaan ja ajatuksistaan työstään Kotona Asuen Seniorihoivan HOIVANantajana.

Jaanan 10-vuotista työuraa juhlittiin pari vuotta sitten kakkukahvien merkeissä toimistollamme.

Mutta ensin tärkein kysymys, mitä HOIVANantaja tekee? Hän on ikäihmisten ”tukihenkilö”, heidän omassa kodissaan. Lyhyesti voisi sanoa; HOIVANantaja on arjen apuri auttaen ikäihmistä kaikissa arjen askareissa, hän on seuralainen ja parhaassa tapauksessa ystävä rinnalla. Hän mm. valmistaa ruokaa, auttaa kotitöissä ja henkilökohtaisissa asioissa, lähtee seuraksi ulkoilemaan ja asioille. Tekee melkeinpä mitä vain auttaakseen ikäihmistä asumaan itsenäisesti ja turvallisesti omassa kodissaan!

Jaana itse kuvaa työtään -”Työnkuvani on hyvin monipuolinen. Asiakkaista ja heidän tarpeistaan riippuen, työhöni kuuluu kaikenlaista avustamista kodinhoidollisista tehtävistä aina kevyempiin tehtäviin, kuten seuranpitoon ja saattoapuun kauppaan ja asioille”. Monenlaisia asioita tulee tehtyä ja Jaanan periaatteena onkin: ”Yritä kaikkea ainakin kerran”!

Mikä sai sitten Jaanan hakeutumaan HOIVANantajan tehtävään yli 12 vuotta sitten? ”Se on puhdas sattuma”, toteaa Jaana. Yli kahdeksan vuotta kotiäitinä neljän lapsen kanssa sai Jaanan miettimään tulevaisuuden työsuunnitelmia ja Edupolin Tehokkaasti työelämään-kurssilla osui hänen silmiinsä Kotona Asuen Seniorihoivan ilmoitus internettiä selatessa. ”Hetken mietittyäni laitoin hakemuksen vetämään”, kertoo Jaana.

Jaanan työvuosiin on mahtunut monenlaisia asiakkaita ja kokemuksia heidän kanssaan. ”Ensimmäinen asiakkaani oli aviopari; mies yli 90-vuotias muistisairas ja vähän nuorempi vaimo, joka oli saanut aivoinfarktin joitakin vuosia aiemmin. Pariskunta halusi huolehtia omasta elämänlaadustaan ja asua omassa kodissaan mahdollisimman pitkään, jolloin herra lastensa tuella maksoi palvelun itse. Tarjoamamme hoivapalvelu oli ikäihmisille ensimmäinen laatuaan Suomessa ja uudenlainen lisä vanhuspalvelualalla täydentämään verorahoilla rahoitettua kunnan tarjoamaa kotihoitoa. Vaimo menehtyi vuoden sisällä, mutta herran kanssa jatkoimme yhteensä 3,5 vuotta. Tehtäviini kuului monipuolista avustamista arjen askareissa joka arkipäivä vähintään kolmen tunnin verran. Autoin herraa mm. vaatehuollossa, valmistin ja tarjoilin ruokaa sekä ulkoilimme yhdessä kauppa-, pankki- ja kioskireissuja tehden”, muistelee Jaana.

Jaana on moniosaaja, jolta luonnistuu monenlaiset kotiyöt ikäihmisten kanssa.

Jaana on viihtynyt työssään hyvin ikäihmisten HOIVANantajana ja salaisuus pitkälle työuralle on selkeä: ”Yksikään päivä ei ole samanlainen, vaikka rutiineja on paljon”. Työn vaihtelevuus ja kohtaamiset erilaisten ikäihmisten kanssa on rikkaus, joka antaa paljon myös Jaanalle itselle ja on yksi syy haluun jatkaa työskentelyä vuosi toisensa jälkeen. Jaana kertoo, että hyviä (ja huonojakin) muistoja on vuosiin mahtunut paljon, samoin kuin hyvin mieleenpainuvia hetkiä. Jaana muistaa erityisesti erään rouvan, jonka HOIVANantajana hän sai olla. ”Rouva asui apumme turvin omassa kodissaan elämänsä loppuun saakka. Hän nukkui pois kotonaan sairastettuaan keuhkoahtaumatautia. Poismeno kaikessa surullisuudessaan oli kuitenkin kaunis ja rauhallinen hetki tyttären myös läsnäollessa. Se on sellainen hetki, jonka muistan aina”, kertoo Jaana.

Vanhuspalvelualalla sekoitetaan usein hoidollinen työ ja ei-hoidollinen hoivatyö keskenään. Kun esimerkiksi kunnan kotihoito tukee ikäihmisten kotona asumista lyhyillä kotihoitokäynneillään ja tuomalla hoidolliset- sekä sairaanhoidolliset peruspalvelut – kuten lääkkeiden antamiset – ikäihmisen kotiin, niin Kotona Asuen Seniorihoivan palvelu puolestaan tarjoaa kokonaisvaltaista ei-sairaanhoidollista hoivapalvelua ja seuranpitoa ikäihmisten arkeen, jossa kiirettä ei tunneta. Palvelu mahdollistaa ikäihmiselle mielekkään ja turvallisen asumisen omassa kodissaan mahdollisimman pitkään.

Meillä on enemmän aikaa ja resursseja auttaa ikäihmisiä ja olla aidosti läsnä heidän arjessaan. Voimme tehdä aikaavievempiä asioita heidän kanssaan, kuunnella asiakasta ja pyrkiä toteuttamaan heidän toiveensa. Olemme seurana ja ystävänä rinnalla ja esimerkiksi haasteellisissa tilanteissa muistisairaan kanssa, voimme yrittää jotakin muuta keinoa hyvään lopputuloksen saavuttamiseksi, sen sijaan, että suoritamme vain nopeasti pakolliset asiat”, kertoo Jaana.

Parasta mitä ikäihmiset saavat Jaanan mukaan Kotona Asuen Seniorihoivan palvelusta on juuri HOIVANantajat ja heidän antama aito välittäminen, tuki ja turva ikäihmisten arkeen. ”Kaikki hoivanantajat, jotka tunnen tekevät tätä työtä suurella sydämellä”, toteaa Jaana.

Jaanalla ei ole kokemusta muista hoivapalveluyrityksistä, mutta hän on kuullut asiakkailta, että ”monet arvostavat Kotona Asuen Seniorihoivan palveluita paljon. Lisäksi luotettavuus on yksi iso tekijä, jota arvostetaan ja se on tärkeää ikäihmisten ja heidän omaistensa kanssa toimiessa”, jatkaa Jaana.

Kun Jaanalta kysytään minkälaisena hän näkee tulevaisuuden 10 – 20 vuoden päästä vanhuspalvelua-alalla ja minkälaista elämää ikäihmiset mahtavat viettää 2050-luvulla, Jaanalla on selkeä näkemys. ”Peilaten omaa ikääntymistä toivon, että kotiin saatavat palvelut monipuolistuisivat ja myös palveluasumiseen satsattaisiin kunnolla, ja siihen löytyisi erilaisia vaihtoehtoja. Toivottavasti valinnanmahdollisuudet kasvavat ja toivon kovasti, ettei kaikkea automatisoida, vaan ihminen olisi jatkossakin ihminen ihmiselle”.

Kiitämme Jaanaa upeista työvuosista ikäihmistemme HOIVANantajana ja toivotamme hänelle mukavia tulevia työvuosia ikäihmisten parissa!

– Kotona Asuen Seniorihoivan väki

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Haikea vuoronvaihto

Ovella on taas vastassa väsynyt Raija. Hän ei ole nukkunut edellisyönä juuri lainkaan. Tänään emme kuitenkaan ole lähdössä tuttua lenkkiä kiertämään, joten Raijalla on aikaa lepäillä sohvalla sillä aikaa, kun asetun silityslaudan ääreen. Raija on saanut jo pari kertaa palovammoja silityspuuhissa, joten sovimme, että jatkossa hän pyytää tehtävään apua.

Sillä välin kun pyykkikasa siliää, Raija esittelee olohuonetta koristavat, harvinaisen oranssit ruusut. Vielä kauniimmiksi ne tekee tarina: Raija kertoo onnitelleensa kimpulla vävyään tämän syntymäpäivänä – pilke silmäkulmassa, sillä kimppu jäikin hänen omaksi ilokseen.

”Miehet kun eivät niin kukkasista välitä. Sitä paitsi ajatushan on tärkein: muistaminen, joka ei ole mikään itsestään selvyys enää minun iässäni. Ja hyvän vävyn olen saanutkin”, Raija myhäilee.

Pyykkiä silitellessäni kurkistan kirjahyllyyn. Raijalla on lukuvuorossa vuosien takaa tuttu Soita minulle, Helena. Kirjasarjan rakkaustarina – niin ennalta-arvattava kuin se osittain onkin – on saanut hänet koukkuun. Mitä enemmän Raija kertoo, sitä virkeämmältä hän vaikuttaa. Ajatusten vaihto on paikallaan, ja väsymys alkaa väistyä. Raija kertoo romaaniin eläytymisen saaneen hänet illalla ihan kyyneliin, vaikka niin ei ihan helposti käykään.

Vuosikymmeniä sitten kirjoitetut sanat johdattavat muistamaan vuosikymmeniä sitten koettuja tunteita. Onhan se hyvä välillä puhdistaa kyynelkanavia, toteamme molemmat.

Omanlaista, rakasta elämää

Raijan illalla kokemat suuret tunteet tiivistyvät nyt kaipaavaksi huokaukseksi, mutta kaikesta kertoilusta kuultaa hänen rakkautensa elämään: omanlaiseen, väsyneeseen ja välillä kivulloiseenkin. Koti on hänelle tärkeä, tuttu ja viihtyisä muistojen tyyssija. Raija kertoo istuskelleensa parvekkeella kesän mittaan monet valoisat, lämpimät illat, nauttineensa siellä iltateet seuranaan isotekstiset kirjat. Miehensä kanssa hänellä oli tapana ihailla siellä auringonlaskuja. Miehen poismenon jälkeen tapa jäi pitkäksi aikaa. Tutut puuhat kun ovat kovin erilaisia yksin. Taivaanrannan väritkään eivät hehku yhtä kirkkaina.

Itku hipaisee läheltä silmännurkkaa. En osaa oikein muuta kuin todeta, että tunteita saa tulla, ja ihmepä olisikin, jos ei pitkän yhdessäolon jälkeen niin kovasti kaipaisi. Toivon vielä ääneen Raijan muistavan, minkälainen selviytyjä hän on, ja miten syvissä surun vesissä hän pysyttelee pinnalla.

Juomme haikeina toistaiseksi viimeiset yhteiset kahvit ja kertaamme toisillemme, miten mukava on ollut tutustua. Seinäkalenterissa on jo huomiselle merkintä vakituisen hoivanantajan paluusta. Heidän tarinansa jatkuu taas, meidän päättyy tällä erää, kun palaan opintojeni pariin. Raija on liikuttunut ja hymyilee kiitoksena kaikesta yhteisestä. Niin minäkin hymyilen, maskini takana. Toivottavasti vielä tavataan, viimeistään sitten kun maskit ovat historiaa.

Hoivanantaja, Johanna

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Muistoja vuosien takaa

Soitan Raijan ovikelloa sovittuun aikaan. Hän tunnustaa muistaneensa väärin: että tulisin vähän myöhemmin. Paksun Hesarin selailu on vielä kesken. Vaikka se pursuu taas korona-aihetta ja uhkakuvia, vaikea Raijan on siitä luopuakaan. ”Minua eivät uutiset hätkäytä”, Raija vakuuttaa. Ja mikäpä on lukiessa, kun aikaa on.

Sovimme jo eteisessä, että teemme Raijan voimien mukaisen kävelylenkin. ”Ettet joudu kantamaan minua sitten reppuselässä kotiin”, Raija virnistää. Keppi on taas vähällä unohtua, huomaan uuden unohtelun toistuvan. Nappaamme mukaan roskapussit ja lähdemme kävelemään hiljalleen tuttua reittiä. Kävelylenkin aikana meillä on hyvin aikaa taas jutella ja vaihtaa kuulumisia. Tällä kertaa Raija haluaa muistella aikaa vuosien päähän ja huomaan, että Raijalla on tarve avautua ja kertoa elämästään. Siihen meillä on onneksi hyvin aikaa!

Kävellessämme Raija kertoo jääneensä eläkkeelle jo 55-vuotiaana. Siitä yksinkertaisesta syystä, että se oli mahdollista. Pari viimeistä vuotta työ oli jo vähän tympinytkin, olihan takana yli 30 vuotta samassa paikassa. Mies jäi eläkkeelle samoihin aikoihin. Arvailen jo, että siitä se maailma sitten heille avautui. Mutta eläkepäivien varalle ei ollut mullistavia suunnitelmia. Mökkeilty oli jo aikaisemmin ja maailmaakin oli nähty, joten pian eläköitymisen jälkeen tehty Teneriffan-matkakaan ei ollut uutta ja ihmeellistä.

Edessä oli kiireettömämpi arki, enemmän aikaa mökkeillä ja käydä kävelyillä. Talvisin Raija kävi miehensä kanssa usein hiihtelemässä. Joko kauempana tutulla hiihtomajalla tai mökkirannassa järven jäällä. Yhteiset hiihtolenkit kuitenkin jäivät, kun polven tekonivel ei enää tuntunut antavan potkua sukseen.

Itsemyötätunnon taitaja

Mökki tuo Raijalle mieleen niin paljon edesmenneeseen mieheensä liittyviä muistoja, että hän voi siellä pahoin. Menneet tulevat mieleen valtavina hyökyinä ja ikävä kaihertaa, Raija kertoo. Hänellä on ihailtavaa myötäelämisen taitoa – myötätuntoa myös itseään kohtaan. On arvokas taito uskaltaa kohdata ja sanoittaa tunteitaan. Elämä saa olla sellaista kuin on, eivätkä muistot tai tunteet saa Raijaa suunniltaan. Hän ymmärtää, mistä tunteet kumpuavat, ja antaa itselleen luvan tehdä päätöksiä niiden perusteella. Aikansa kutakin. Mökillä käytiin yhdessä. Enää ei tarvitse, jos se ei kerran tunnu hyvältä.

Lenkin jälkeen huilaamme Raijan somassa olohuoneessa hetken ja pian valmistelemme yhdessä iltapäiväkahvit. Yhteiset, kiireettömät kahvihetket ovat muodostuneet jo rutiiniksi tapaamisillamme.

Mukavat kahvihetket herkutteluineen ja mahdollisuus osoittaa vieraanvaraisuutta ovat tärkeä elementti Raijan itsenäistä kotona asumista. Hoitokodeissa ja palvelutaloissa saatetaan olla yhteisten ruokailujen ja aikataulujen armoilla, ja liikkumavaraa on keittiöpuuhissa rajatummin, vieraanvaraisuudesta puhumattakaan.

Ihastelemme Raijan kasveja, jotka ojentelevat terälehtiään joka suuntaan. Yksi kasvi oli jo vähällä päätyä roskikseen, ”kun ei se mitään antanut”, Raija tokaisee. Onneksi joku oli neuvonut, että odota vielä, niin se kukkii uudestaan. Ja niinpä se antoi komeat kukat, joista on Raijalle paljon iloa.

Ihanaa, että hänellä on tarkka näkö tallella. Samoin kyky huomata ja arvostaa kauneutta ympärillään. Ja kun on eläkkeellä, sille on aikaa, pienissäkin asioissa. On ilo olla niitä hetkiä jakamassa Raijan kanssa.

Hoivanantaja, Johanna

Kiitos Alma, sotiemme rintamaveteraani.

Tänään Suomen Itsenäisyyspäivänä, haluamme kertoa rintamaveteraani Almasta. Meillä on ollut ilo ja kunnia saada palvella Almaa ja muita maamme veteraaneja, mahdollistaa heille mielekäs ja turvallinen kotona asuminen ja ennen kaikkea, olemme saaneet tutustua upeisiin sankareihin, jotka ovat luoneet meille itsenäisen Suomen. ⁣

Alma on lähes 94-vuotias veteraaniasiakkaamme Tampereella. Alma on valloittava, aktiivinen, ja kaikin puolin upea ikäihminen. Tällä viikolla Alma sekä hänen HOIVANantanjansa Mimmu ovat leiponeet yhdessä karjalanpiirakoita. Lisäksi Alma on pukeutunut kansallispukuun ja muistellut Tasavallan Presidentin myöntämää Suomen Valkoisen Ruusun mitallia viime itsenäisyyspäivänä.

Mimmu käy Alman luona viisi kertaa viikossa neljän tunnin ajan päivässä. ⁣ HOIVANantajamme Mimmun erityisen lämmin ja herkkä työote Alman kohdatessaan on mielestämme parasta mitä ikäihminen voi saada. Myös Mimmu itse nauttii työstään veteraaniasiakkaiden kanssa. ”Olen työni kautta saanut kunnian tutustua ihaniin sotiemme veteraaneihin, joita kunnioitan suuresti ja joiden elämänarvoista tulisi meidän kaikkien ottaa oppia.” Kertoo Mimmu.

”Palvelumme turvin Alma, kuten muutkin kotona asuvat rintamaveteraaniasiakkaamme, saavat kokonaisvaltaisen hoivan, huolenpidon ja avun omaan kotiinsa. Rintamaveteraania avustaa aina sama HOIVANantaja tai hoivatiimi, joka huolehtii veteraanin ruokailuista, ulkoilusta, asiointiavusta, henkilökohtaisesta hoivasta, lääkemuistutuksista, seuranpidosta sekä virkistäytymisestä ja kodin sekä pihan hoidosta. ”

”Haluamme palvella veteraaneja niin, että jokainen päivä on merkityksellinen ja mielekäs. Heillä on turvallinen ja hyvä olla, kun saa puuhastella oman tärkeän hoivanantajan kanssa juuri itselle tärkeitä asioita, omassa kodissaan.” -Kertoo palvelusta vastaava Tampereen Kotona Asuen Seniorihoivan palvelupäällikkömme Satu Niemelä.⁣

”Saman HOIVANantajan ja hoivatiimin tärkeys korostuu myös yhteistyössä muiden tahojen kanssa. Me teemme tiivistä yhteistyötä asiakkaiden omaisten, sekä kuntien veteraanien asiakasohjauksen kanssa mahdollistaaksemme asiakkaillemme laadukkaan hoivan ja huolenpidon, sekä turvallisen kotona asumisen.” – Kertoo Satu.⁣

Myös Alman omaiset ovat tyytyväisiä palveluun: ”kun apu äidilleni tulee aina samasta paikasta, niin ei mikään asia jää hoitamatta” – kiittelee Alman tytär Marja.

Samoin Tampereen kunnan asiakasohjauksen Kotitorin kanssa yhteistyö on sujunut hienosti. ”Kotona Asuen Seniorihoiva Tampere on toiminut meidän luotettavana kumppanituottajanamme ikäihmisiä ja rintamaveteraaneja hoivatessaan. Teistä on saanut aina hyvää palautetta ja asiakkaiden hyvinvointiin on panostettu yksilötasolla erittäin upeasti.” -toteaa Kotitorin asiakasohjaaja. ⁣

Toivotamme erityisen onnellista ja hyvää itsenäisyyspäivää Almalle ja jokaiselle maamme veteraanille. Kiitos sotiemme veteraanit 🙏⁣

Hyvää itsenäisyyspäivää!

– Kotona Asuen Seniorihoivan väki

PS. Jos haluat lukea lisää veteraanien kertomuksia tai mietit joululahjaa läheiselle niin kannattaa tutustua Nokian Sotaveteraanien juuri julkaisemaan teokseen ”Veteraanien perintö Nokialla”. Tänne on myös edesmennyt veteraaniasiakkaamme kertonut kokemuksiaan.⁣

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Elämä, raskaiden ja rakkaiden rutiinien summa

Raija on ovella vastassa väsyneenä. Aamuisin on haasteellista päästä sängystä ylös. Päivää ei voi aloittaa niin lokoisasti kuin mieli tekisi, sillä Raijan päivärytmi on mullistunut melkoisesti. Aamuherätykset ovat aikaistuneet. Raijan luona on aloitettu meidän – Kotona Asuen Seniorihoivan – käyntien lisäksi myös kaupungin kotihoidon käynnit, sillä kipeytynyt olkavarsi on rajoittanut toimintakykyä ja lisännyt sairaanhoidollisen avun tarvetta.

Muuttunut päivärytmi on uudistanut Raijan rutiinit, joita viitoittavat nyt sekä kaupungin kotihoidon työntekijän että minun käyntini. Kaupungin kotihoidon rooli on huolehtia sairaanhoidollisista tehtävistä aamuisin ja minä Kotona Asuen Seniorihoivan HOIVANantajana tuen Raijan toimintakykyä ja itsenäisyyttä olemalla apuna päivän eri askareissa iltapäivisin, mahdollistamassa mielekkäät ulkoiluhetket sekä olemalla seurana ja ystävänä vierellä.

Vetivätpä tyyny ja uni puoleensa aamuisin miten vahvasti tahansa, kaupungin kotihoidon hoitajan tuloa varten täytyy heräillä jo kahdeksalta ehtiäkseen tehdä aamutoimet rauhassa. Vaikka käynti on vain nopea piipahdus, odotusaika tuntuu pitkältä. Yhdeksästä kymmeneen Raija odottelee hoitajaa. Hän ei tiedä kuka sieltä on tulossa. Kehnon yön jälkeen herätykset tuntuvat vastenmielisiltä, etenkin painajaisten jälkeen tai kun hoitajan tulo viipyy.

Odotuksen jatkuessa TV-ohjelmat ovat tulleet tärkeäksi osaksi Raijan aamurutiinia, kuten huomaan monen muunkin asiakkaan kotona. Television hauskat klassikkohahmot, kuten Hyacinth Bucket, pitävät seuraa Raijan odotellessa. Yleensä hän ehtii katsoa joko Pokka pitää tai Sydämen asialla, riippuen siitä, monelta hoitajan aamukierto osuu hänen kotiinsa. Iltapäivällä viihdyttävät sarjat Isä Matteon tutkimuksia, vanha kunnon Pieni talo preerialla ja Kotiin takaisin.

Ihanan sitkeä ikiliikkuja

Viime kesänä seurasin viikoittain Raijan dosetin täyttöpuuhia. Varmoista otteista ja selkeydestä lääkearsenaalin jakorutiinissa liu’uttiin hiljalleen epäröintiin, eivätkä pikkupillerit pysyneet enää otteessa. Osa lipsui vääriin lokeroihin. Uuden lääkkeen annostelukin tuotti päänvaivaa. ”Miten se taas menikään: aamuin illoin vain kerran päivässä?” Syksyllä olikin siirrytty uuteen käytäntöön. Kaupungin kotihoidon aamuhoitaja antaa aamulääkkeet, loput Raija ottaa mittakupeista, joihin ne on valmiiksi annosteltu ja viereen kirjoitettu laput: päivälääke, iltalääke.

Hoitaja myös mittaa verenpaineen ja avustaa kättä kuntouttavassa jumpassa. Joskus Raija tekee jumpan itsenäisesti, jos hoitajaa ei kuulu ajoissa. Näen hänessä roppakaupalla motivaatiota huolehtia kunnostaan ja voinnistaan mahdollisuuksiensa, voimiensa ja saamiensa ohjeiden mukaisesti. Raija on lujasti kiinni elämän syrjässä niillä auttavilla rutiineilla, joita hänen arkeensa on muodostunut. Aamupalankin hän haluaa valmistaa itse. Sen jälkeen on joskus pakko vielä oikaista sohvalle torkkumaan. Ensimmäisten päiväunien aika on siis jo ennen puoltapäivää.

Me tapaamme iltapäivällä, ja silloin Raija mielii ulos. On ilo nähdä, miten ulkona liikkuminen on säilyttänyt rakkaan paikkansa Raijan päivärytmissä. Teemme lenkin jutustellen, hissun kissun ja helppoja kulkureittejä suosien. Raija jaksaa pienin askelin 40 minuutin lenkin eikä ohita ainoatakaan varpusta tai koiraa ilman lempeää tervehdystä. Sitten on aika levähtää kahvikupposen ääressä. Meillä on mukavasti yhteistä aikaa jatkaa mielenkiintoisia keskusteluja ja jutella maailman menosta. Ehdin myös auttaa Raijaa kotitöissä ja laittaa paikkoja kuntoon. Pian taas tavataan!

Hoivanantaja, Johanna

Kiitos Isä!

Isä, tänään on sinun päiväsi. Isänpäivä on minulle yksi tärkeimpiä ja merkityksellisempiä päiviä vuodessa, mutta nyt en voi olla lähelläsi tai tulla edes nopeasti tapaamaan sinua. On pitkä välimatka, on korona, on kiireinen perhearki ja työt pyöritettävänä. En voi niin helposti irtautua pitkälle matkalle luoksesi, edes hetkeksi viettämään kahdenkeskistä aikaa. Se harmittaa, tuntuu pahalta, sydäntä särkee. Onneksi on sentään puhelin niin voimme soitella ja pitää yhteyttä. Se helpottaa edes vähän, mutta ei poista ikävää kokonaan.

Isä, olet päivittäin ajatuksissani. Mietin miten sinä voit, jaksatko ja pärjäätkö siellä? Tarvitsetkohan apua jossain? Onko kaikki hyvin, kerrotko jos olisi joku? Olethan aina ollut mies, joka pitää omat murheet sisällä. Et ole halunnut muita kuormittaa omilla asioillasi.

”Isä, haluan kertoa sinulle, että olet minulle parhain isä mitä olla voi. Olet minut rakkaudella kasvattanut, sylissäsi kantanut, pitänyt huolta, antanut hoivaa ja huolenpitoa, suojellut ja varjellut, tukena ja turvana ollut, auttanut kaikin tavoin elämän eri tilanteissa.”

Sinulla on lämmin, iso sydän, josta omalla tavallasi olet välittänyt lempeyttä, lämpöä, hyväksyntää, antanut paljon viisautta minulle. Olet vaatimaton, mutta niin suuri, vakaa kuin kallio. Hauskakin olet ja huumorintajua on! Aina olet ollut lähellä ja saavutettavissa, nytkin vaikka välimatka on pitkä. Aina olet minua kannustanut, kertonut kuinka voin olla mitä vain, rohkaissut ja parhaat lähtökohdat elämälle antanut. Suuri kiitos sinulle isä, olet rakkain ja paras isä minulle!

Tiedän, että pärjään elämässäni kiitos sinun isä, mutta pärjäätkö sinä? Nyt olisi minun vuoroni auttaa, olla sinun rinnallasi tukena ja turvana, seurana ja lähellä, mutta miten voisin sen sinulle täältä kaukaa suoda? Kaikkein parhainta sinulle vain haluaisin tarjota..

Hyvää isänpäivää rakas isä. Nautithan päivästä yhdessä äidin kanssa. Soitellaan ja jutellaan taas puhelimessa! Kyllä, minä tulen luoksesi, kun kaikki tämä helpottaa. Odottele rauhassa!

-Anne

Kotona Asuen Seniorihoivan väki toivottaa kaikille hyvää isänpäivää!

Jokainen isä on päivänsä ansainnut!

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Mieluiten kotona loppuun asti

Viime aikoina tärkeintä käynneilläni Raijan luona on ollut ulkoilu, seura ja sanavaraston aktivointi jutustelun avulla. Hoivanantajan käynnit ovat aina kunniapaikalla seinäkalenterissa. Ruoanlaittoapua Raija ei ole nyt tarvinnut, kun ateriapalvelun tilaukseen on koronan johdosta lisätty yksi ateria.  

Lenkille lähtiessämme viemme roskat, ja jos ateriapalvelun toimitus on odotettavissa poissa ollessamme, varaamme kylmälaukun rappukäytävään. Raija harmittelee, että kerran hän oli unohtanut kylmälaukun. Onneksi naapuri oli ottanut ruoat vastaan. Kaiken lisäksi Raija oli odottanut turhaan lenkkikaveriaan tien laidassa. Kumpi lie sekoillut päivissä, sitä hän ei tiedä.  

Raija kertoo kohdanneensa kadulla usein kannustavia hymyjä kävellessään keppeineen rollaattoria käyttävän ystävänsä kanssa. Pitkä ikä, ystävysten yhteinen harrastus ja liikkumisen sinnikkyys – ne kai ihmisiä hymyilyttävät.

Nyt yhteislenkit tosin ovat harventuneet. Raija toteaa, ”ettei meinaa enää pysyä kaverinsa menossa mukana.”

Kun olemme lähdössä, toinen ystävä soittaa. Raija on vähällä kaatua, keskittyessään puhelimeen ja unohtaessaan tukeutua keppiin. Välillä hän vaikuttaa hieman aikaisempaa huterammalta ja hajamielisemmältä. Kun ystäväpiiriä kerran on, kannattaa pyytää aina joku mukaan kävelylle, eikä mennä yksin.

Kävellessään Raija muistelee toisen miehensä viimeisiä elinvuosia palvelutalossa, kotona ja sairaalassa. Palvelutalosta jäi kurjiakin muistoja. Raija kävi joka päivä miestään katsomassa ja puheli ainakin tunnin, vaikkei mies pystynytkään enää kunnolla puhumaan. Kerran puoliso oli vähällä jäädä ruoanjaossa ilman ateriaa. ”Olisi kamalaa joutua sellaiseen paikkaan. Toivoisin kyllä, että voisin asua kotona ihan loppuun asti. Että sieltä sitten kannettaisiin ulos”, Raija toteaa.  

Hyvät yhdessä 

Muistelu jatkuu, kun Raija esittelee sukulaisiaan makuuhuoneen seinälle ripustetusta pienten valokuvarykelmästä. Lämpimimmin hän puhuu tyttärestään ja edesmenneistä miehistään – hän kun on jäänyt leskeksi jo kahdesti. Raija kaivaa esille kaksi vihkikuvaa. ”Minä niin tykkään näistä, että mielelläni katselen ja näytän näitä muillekin”, hän kertoo. Ensimmäisessä Raija on vasta 18 ja sulhanen 19. En malta olla kommentoimatta kuvasta hehkuvaa onnea.

”Onnellisia sitä oltiin, mutta harmi vain, ettei sitä kestänyt kuin seitsemän vuotta”, Raija toteaa. ”Me oltiin niin hyvät yhdessä.”

Leukemia vei ensimmäisen aviomiehen jo nuorena. Raija arvelee, että olisi menehtynyt itsekin, ellei hänellä olisi ollut 6-vuotiasta pikkutyttöä ja työtä. Kuultuaan isän poismenosta tyttö oli kysynyt, saisiko hän tulla äidin viereen nukkumaan. Totta kai sai. Läheisyys toi lohtua molemmille. Yhteinen suru, siitä selviäminen ja elämän jatkaminen eteenpäin hitsasivat heistä tiiviin kokonaisuuden, tiimin, joka on pitänyt yhtä ja auttanut puolin ja toisin. ”Hän on ollut minulle aivan mahdottoman ihana tytär. Ja minä olen ollut hänelle oikein hyvä äiti”, Raija kiteyttää. Voiko kahden sukupolven lujaa ketjua kauniimmin kuvata?      

Hoivanantaja, Johanna 

Rakas Pappani – Tarina sinusta, kun et enää muistanutkaan palata kotiin

Tänään 21.9.2020 maailman Alzheimer päivänä haluan muistella hetken omaa rakasta Pappaani. Pappa asui isolla maatilalla luonnon keskellä. Hän oli jäänyt leskeksi vuosia sitten, mutta omasta kodista hän ei halunnut lähteä minnekään. Hän rakasti maalaismaisemaa, luontoa, rauhallisuutta ja kaikenlaista puuhastelua, sillä isolla maatilalla riitti tekemistä. Kesäisin hän käveli, pyöräili jopa kymmenien kilometrin lenkkejä, talvella hiihti ja ajoi potkurilla. Hän oli 80-vuotias teräspappa, muistan sanottaneen!

Mutta sitten kaikki muuttui yhdessä päivässä. Pappani ajoi polkupyörällä, kaatui ja lonkka murtui. Siitä alkoi alamäki. Ensin meni fyysinen kunto ja pian alkoi näkyä henkisen toimintakyvyn muutoksia. Muisti huononi ja huononi ja enää yksin asuminen ei onnistunutkaan. Onneksi oli omaiset – rakkaat tyttäret – jotka auttoivat ja palvelutalo, jossa Pappa asui osan ajasta, sillä yksin ei enää pärjännyt. Kuntouduttuaan Pappa liikkui rollaattorilla ja pääsi asumaan takaisin maatilalle omaan kotiin, aina kun joku oli siellä hänen kanssaan. Olihan se rakkain paikka Papalle.

Muistan aina erään kauniin kesäisen päivän, kun Pappa oli päättänyt lähteä lenkille vanhan tavan mukaan. Oli sovittu, että hän kävelee 200 metriä maatilalle vievän yksityistien päähän ja sieltä hän kääntyy takaisin. Mutta Pappa ei tullutkaan takaisin. Muistan sen valtavan huolen ja hädän, kun Pappaa ei enää löytynyt. Onneksi tätini oli nopeasti ymmärtänyt, että nyt ei kaikki ole hyvin ja osasi lähteä katsomaan kaikki ne läheiset paikat, mitkä olivat Papalle tuttuja tai hänen lenkkipolkujensa varrella. Pappa oli kävellyt pidemmän matkan, mennyt läheisen tien varressa olevaan autiotaloon ja istui siellä yksin hylätyssä, vanhassa, tyhjässä talossa. Kun Pappa löytyi viimein, kertoi hän ”tulleensa kotiin ja ihmetteli miksi muut eivät ole kotona vaan hän on yksin”… Voi rakas Pappani!

Muistisairaus vei Pappani muihin maailmoihin, todellisuus sekoittui menneisyyteen. Vaikka elämä oli välillä rankkaa, raskasta ja jopa hämmentävää, muistan, että onnellisuus ja iloisuus olivat silti voimakkaasti läsnä, onneksi! Pappa sai elää hyvän elämän muistisairaudesta huolimatta.

Tämän oman muisteloni myötä haluan toivottaa kaikille muistisairauden kanssa eläville; ikäihmisille, heidän läheisilleen, sekä hoivatyötä tekeville myötätuntoa, voimia, jaksamista, ymmärrystä, lempeyttä ja aurinkoa päiviinne. Pidetään muistisairaista ja itsestämme huolta.  

Myötätuntoista Alzheimer päivää!

-Anne