”Kohtele minua hyvin, sitten kun en enää muista nimeäni. Sitten kun tämä päivä on sekoittunut eiliseen. Sitten kun aikuiset lapseni ovat kasvaneet muistoissani pieniksi jälleen, sitten kun en enää ole tuottava yksilö, kohdelkaa minua silloinkin ihmisenä. Välittäkää minusta, antakaa rakkautta, koskettakaa hellästi. Kello hidastaa, eräänä päivänä se pysähtyy kokonaan, mutta siihen on vielä aikaa. Antakaa minulle arvokas vanhuus.”
Viime aikoina tärkeintä käynneilläni Raijan luona on ollut ulkoilu, seura ja sanavaraston aktivointi jutustelun avulla. Hoivanantajan käynnit ovat aina kunniapaikalla seinäkalenterissa. Ruoanlaittoapua Raija ei ole nyt tarvinnut, kun ateriapalvelun tilaukseen on koronan johdosta lisätty yksi ateria.
Lenkille lähtiessämme viemme roskat, ja jos ateriapalvelun toimitus on odotettavissa poissa ollessamme, varaamme kylmälaukun rappukäytävään. Raija harmittelee, että kerran hän oli unohtanut kylmälaukun. Onneksi naapuri oli ottanut ruoat vastaan. Kaiken lisäksi Raija oli odottanut turhaan lenkkikaveriaan tien laidassa. Kumpi lie sekoillut päivissä, sitä hän ei tiedä.
Raija kertoo kohdanneensa kadulla usein kannustavia hymyjä kävellessään keppeineen rollaattoria käyttävän ystävänsä kanssa. Pitkä ikä, ystävysten yhteinen harrastus ja liikkumisen sinnikkyys – ne kai ihmisiä hymyilyttävät.
Nyt yhteislenkit tosin ovat harventuneet. Raija toteaa, ”ettei meinaa enää pysyä kaverinsa menossa mukana.”
Kun olemme lähdössä, toinen ystävä soittaa. Raija on vähällä kaatua, keskittyessään puhelimeen ja unohtaessaan tukeutua keppiin. Välillä hän vaikuttaa hieman aikaisempaa huterammalta ja hajamielisemmältä. Kun ystäväpiiriä kerran on, kannattaa pyytää aina joku mukaan kävelylle, eikä mennä yksin.
Kävellessään Raija muistelee toisen miehensä viimeisiä elinvuosia palvelutalossa, kotona ja sairaalassa. Palvelutalosta jäi kurjiakin muistoja. Raija kävi joka päivä miestään katsomassa ja puheli ainakin tunnin, vaikkei mies pystynytkään enää kunnolla puhumaan. Kerran puoliso oli vähällä jäädä ruoanjaossa ilman ateriaa. ”Olisi kamalaa joutua sellaiseen paikkaan. Toivoisin kyllä, että voisin asua kotona ihan loppuun asti. Että sieltä sitten kannettaisiin ulos”, Raija toteaa.
Hyvät yhdessä
Muistelu jatkuu, kun Raija esittelee sukulaisiaan makuuhuoneen seinälle ripustetusta pienten valokuvarykelmästä. Lämpimimmin hän puhuu tyttärestään ja edesmenneistä miehistään – hän kun on jäänyt leskeksi jo kahdesti. Raija kaivaa esille kaksi vihkikuvaa. ”Minä niin tykkään näistä, että mielelläni katselen ja näytän näitä muillekin”, hän kertoo. Ensimmäisessä Raija on vasta 18 ja sulhanen 19. En malta olla kommentoimatta kuvasta hehkuvaa onnea.
”Onnellisia sitä oltiin, mutta harmi vain, ettei sitä kestänyt kuin seitsemän vuotta”, Raija toteaa. ”Me oltiin niin hyvät yhdessä.”
Leukemia vei ensimmäisen aviomiehen jo nuorena. Raija arvelee, että olisi menehtynyt itsekin, ellei hänellä olisi ollut 6-vuotiasta pikkutyttöä ja työtä. Kuultuaan isän poismenosta tyttö oli kysynyt, saisiko hän tulla äidin viereen nukkumaan. Totta kai sai. Läheisyys toi lohtua molemmille. Yhteinen suru, siitä selviäminen ja elämän jatkaminen eteenpäin hitsasivat heistä tiiviin kokonaisuuden, tiimin, joka on pitänyt yhtä ja auttanut puolin ja toisin. ”Hän on ollut minulle aivan mahdottoman ihana tytär. Ja minä olen ollut hänelle oikein hyvä äiti”, Raija kiteyttää. Voiko kahden sukupolven lujaa ketjua kauniimmin kuvata?
Tänään 21.9.2020 maailman Alzheimer päivänä haluan muistella hetken omaa rakasta Pappaani. Pappa asui isolla maatilalla luonnon keskellä. Hän oli jäänyt leskeksi vuosia sitten, mutta omasta kodista hän ei halunnut lähteä minnekään. Hän rakasti maalaismaisemaa, luontoa, rauhallisuutta ja kaikenlaista puuhastelua, sillä isolla maatilalla riitti tekemistä. Kesäisin hän käveli, pyöräili jopa kymmenien kilometrin lenkkejä, talvella hiihti ja ajoi potkurilla. Hän oli 80-vuotias teräspappa, muistan sanottaneen!
Mutta sitten kaikki muuttui yhdessä päivässä. Pappani ajoi polkupyörällä, kaatui ja lonkka murtui. Siitä alkoi alamäki. Ensin meni fyysinen kunto ja pian alkoi näkyä henkisen toimintakyvyn muutoksia. Muisti huononi ja huononi ja enää yksin asuminen ei onnistunutkaan. Onneksi oli omaiset – rakkaat tyttäret – jotka auttoivat ja palvelutalo, jossa Pappa asui osan ajasta, sillä yksin ei enää pärjännyt. Kuntouduttuaan Pappa liikkui rollaattorilla ja pääsi asumaan takaisin maatilalle omaan kotiin, aina kun joku oli siellä hänen kanssaan. Olihan se rakkain paikka Papalle.
Muistan aina erään kauniin kesäisen päivän, kun Pappa oli päättänyt lähteä lenkille vanhan tavan mukaan. Oli sovittu, että hän kävelee 200 metriä maatilalle vievän yksityistien päähän ja sieltä hän kääntyy takaisin. Mutta Pappa ei tullutkaan takaisin. Muistan sen valtavan huolen ja hädän, kun Pappaa ei enää löytynyt. Onneksi tätini oli nopeasti ymmärtänyt, että nyt ei kaikki ole hyvin ja osasi lähteä katsomaan kaikki ne läheiset paikat, mitkä olivat Papalle tuttuja tai hänen lenkkipolkujensa varrella. Pappa oli kävellyt pidemmän matkan, mennyt läheisen tien varressa olevaan autiotaloon ja istui siellä yksin hylätyssä, vanhassa, tyhjässä talossa. Kun Pappa löytyi viimein, kertoi hän ”tulleensa kotiin ja ihmetteli miksi muut eivät ole kotona vaan hän on yksin”… Voi rakas Pappani!
Muistisairaus vei Pappani muihin maailmoihin, todellisuus sekoittui menneisyyteen. Vaikka elämä oli välillä rankkaa, raskasta ja jopa hämmentävää, muistan, että onnellisuus ja iloisuus olivat silti voimakkaasti läsnä, onneksi! Pappa sai elää hyvän elämän muistisairaudesta huolimatta.
Tämän oman muisteloni myötä haluan toivottaa kaikille muistisairauden kanssa eläville; ikäihmisille, heidän läheisilleen, sekä hoivatyötä tekeville myötätuntoa, voimia, jaksamista, ymmärrystä, lempeyttä ja aurinkoa päiviinne. Pidetään muistisairaista ja itsestämme huolta.
Liikkumista ja sosiaalista kanssakäymistä mullistanut koronavirus ajoi osan riskiryhmiin kuuluvista asiakkaista perumaan keväällä sovitut hoivanantajan käynnit ei-pakollisten kontaktien välttämiseksi. Kaikille avun järjestäminen lähipiiristä ei kuitenkaan ollut mahdollista, joten tarvittiin ohjeet TURVAkohtaamista varten:
hoivanantajalle hengityssuojain,
riittävä välimatka asiakkaaseen,
vältetään tarpeetonta fyysistä kosketusta,
tarkkuus käsihygienian ja pientenkin flunssaoireiden suhteen.
Hoivanantajat ovat mahdollisuuksien mukaan uhmanneet pelkoja ja kulkeneet kodeissa auttamistyössä kaiken kevättä ja kesää. Siinäkin vaiheessa, kun tilanne rauhoittui ja päivittäiset tartuntaluvut jäivät usein jo alle kymmenen, asiakkaiden luo mentiin kunnioittava varovaisuus edellä. Hoivanantajat liikkuivat hengityssuojaimin varustautuneina silloinkin, kun suuri osa suomalaisista oli jo palaillut lähes normaaliin elämään ja liikkui huoletta ihmisten ilmoilla.
Piiloon jääviä hymyjä – ja turvaa
Yllätin itseni ajattelemasta, että ikään kuin työni tuntuisi tärkeämmältä, kun teen sitä maski kasvoilla. Aivan kuin olisimme taistelussa: rohkeina rintamalla, varustautuneina pahimpaan, näkymätöntä, mikroskooppisen pientä vihollista vastaan. Taistelumme on sitä, että autamme olosuhteista huolimatta, olemme liikkeellä, emme jätä yksin. Taistelemme myös asiakkaan turvallisuudentunteen puolesta. Maski on yhtä aikaa rohkeuden mahdollistava suojaväline sekä näkyvä rohkeuden symboli kasvoilla.
Kaikki asiakkaat eivät maskeista pidä. Ne haittaavat jutteluamme. Puhettani ei aina kuulla maskin takaa, etenkään kävelyillä, liikenteen melussa. Tukena ei myöskään ole huuliltalukua, joka voi olla varsin tärkeä apu seniorille. Keskikesällä jotkut mielsivät maskit jopa liioitteluksi – aikana, jolloin toinen aalto tuntui kaukaiselta ja mahdollisesti toteutumattomiin jäävältä uhkalta.
Omassa ajattelussani huomasin, että maskit korostavat tärkeän työvälineeni, hymyn, merkitystä. Hymy jää maskin taa piiloon, silloinkin, kun olisi tärkeää kuunnella ja viestittää kaikin mahdollisin keinoin myötätuntoa. Usein hymy edeltää lämpimiä sanoja, jotka vasta järjestyvät mielessä. Jos oltaisiin piirtämässäni hoivanantaja-sarjakuvassa, hymy saisi ehdottomasti aivan oman ruutunsa, ja sen paikka olisi puhekuplaruudun edellä. Ensin piilohymyt turhauttivat, kunnes ymmärsin, että kun myötäelämisen lämpö läikkyy koko kehossa, hymy ulottuu silmiin asti ja näkyy maskin yli.
Tapaamme tänään helteisissä merkeissä. Tapaamisen aluksi huolehdin hyvin käsienpesusta ja desifionnista, puen kasvomaskin päälleni ja kerron Raijalle, että pidämme turvavälin tapaamisellamme. Tämä on nykyään uusi normaali! Aloitamme ruokailulla tällä kertaa. Viime kerralla suunnittelemamme lihakeitto vaihtuu uusiin perunoihin ja graaviloheen. Asunto on kuuma ja helle ei hellitä tänäänkään, joten Raijan tytär oli arvellut, että pidemmän kaavan mukaiset keitokset kuumentaisivat asuntoa liikaa.
Jatkamme kävelylenkille ja etsimme varjoisia reittejä, ettemme vallan paahdu. Täytyy muistaa juoda heti, kun palaamme reissulta. Raija näyttää autokatoksen, jossa sekä hänellä että naapuritalossa asuvalla rouvalla on paikka, vaikka kumpikaan ei autoa omistakaan. Vieraat saavat helposti autonsa parkkiin, senioriystävykset taas nauttivat varjoisasta lepopysäkistä.
Raijan ystävällä on tapana kurvata rollaattori parkkiin ja istahtaa sen istuimelle lepuuttamaan jalkojaan. Juttu luistaa. Hän houkuttelee Raijaakin ottamaan rollaattorin mukaan – jos ei muuten niin penkiksi. Raija ei vielä koe tarvitsevansa keppiä enempää tukea liikkumiseensa, eikä halua ottaa sitä riskiä, että rollaattori painaa ryhdin kumaraan. Jalatkin jaksavat toistaiseksi Raijan puolesta tunnista tuntiin kestävät lenkit ihan hyvin. Kävelylle Raija tahtoo aina, särki selkää tai ei. Kun varmistan, jaksaako hän, vastaus kuuluu: ”Pakko minun on päästä.”
Katoksen katonrajassa on vieretysten kolme linnunpesää. Raija kertoo, että keväällä siellä pääsi kuuntelemaan kunnon konserttia. Joskus lintuemo odotteli pitkäänkin ennen kuin lensi viemään matoa poikasilleen rupattelevien naisten lähdettyä. Ihanaa, leppoista menoa! hymyilen jälleen ystävysten arkiseikkailuille. Naiset soittelevat, kysyvät kuulumiset, ja jos molemmilla on hyvä vointi, tekevät treffit talon nurkalle.
Sisällä täytän tuuletuslaitteen lokeroon kylmää vettä ja kylmäkallet. Johan viilentää tehokkaasti! Pöytäliinakin alkaa lepattaa. Laitteen ääreen on hyvä asettua tarkastamaan, että päivän lääkket on otettu oikein. Muutoksia on tehty taas. Lääkäri määräsi jo työvuosina aloitetun verenpainelääkkeen lopetettavaksi. Samalla kun uusi lääke oli tasannut sykettä, myös verenpaineet olivat laskeneet – ehkä liikaakin, Raija arvelee.
”En minä ole mitään sen ihmeempiä temppuja tässä tehnyt, mutta on se nyt kumma, kun ei sydän asetu. Tämä väsymys on oikeastaan ainoa oire, jonka voinnissani huomaan”, Raija ihmettelee. Emme saa verenpainemittarista toivotunlaisia lukemia. Raija kertoo lapsenlapsensakin ihmetelleen isoja lukuja pulssin kohdalla, tunnustelleen kaulaa sekä rannetta ja todenneen, että eihän täällä tunnu pulssia ollenkaan! Laite sen vain jostakin löytää ja näyttää pumpulle isoja kierroksia. Vielä ei siis ole onnistuttu löytämään lääkkeiden toimivaa yhdistelmää ja annostusta.
Sydän tuntuu huolettavan Raijaa nyt aiempaa enemmän, sillä hän kertoo katselevansa miehensä kuvaa olohuoneen pöydällä ja sanovansa: ”Kyllä minä täältä kohta tulen.” Ikävä on kova, ja elämä on jo antanut hänelle paljon. Vielä ollaan kuitenkin tiiviisti kiinni tässä hetkessä sekä tulevissa. Ihailen Raijan innostusta seurata maailman tapahtumia, joista Hesari pitää hänet ajan tasalla, lajitella tarkasti roskat, huolehtia kukista ja muistaa sukulaistensa syntymä- ja jopa nimipäiviä kortein sekä kukin. Pohdimme, montako kertaa ehdimme tavata kesätuurausteni merkeissä ja imuroisinko ensi kerralla, koska siivooja on lomalla. Onkohan Pariisissa lomailevalla sukulaisella yhtä kuuma kuin täällä, vieläköhän yllätyseroon päätynyt lapsenlapsi palaa yhteen rakkaansa kanssa ja saakohan naapuri kannettua paperinkeräykseen lehdet, joita Raija hänelle vie ne itse luettuaan? On ilo nähdä Raijan elämän pursuvan suunnittelua, arjen pieniä iloja ja mielenkiintoa hoitaa asioita – ja vielä suurempi ilo kokea niitä hänen kanssaan.
Tänä vuonna vietämme pääsiäistä hyvin erilaisissa olosuhteissa ja tunnelmissa, keskellä Korona pandemiaa. Pandemia on ollut Suomessa jo useita viikkoja. Se on tullut jäädäkseen joksikin aikaa ja, ikävä kyllä, joka päivä saamme lukea tiedotusvälineistä kuinka uusia tartuntoja on tullut lisää ja ihmisiä joutunut sairaalahoitoon. Toisille, mutta onneksi vielä harvoille meistä, tauti on liian kova ja kauniin tarinan loppu on kammottava. Sitä emme haluaisi kukaan omalle kohdallemme. Korona-pandemiasta on paljon puhetta joka puolella, joka mediassa, jokaisen ihmisen keskusteluissa. Myös me kohtaamme työssämme joka päivä tämän tosiasian ja viime päivinä olemme saaneet paljon viestejä: ”Äitiäni pelottaa, eikä hän oikein tunnu tietävän mistä on kysymys. Kohtaamisia pitää välttää, joten peruutan / en tilaa palvelua hänelle toistaiseksi”.
Ymmärrämme huolenne varsin hyvin. Meitäkin mietityttää välillä miten maailma tulee muuttumaan, mutta me emme halua antaa pelolle valtaa, vaan jatkaa normaalia elämää ikäihmisten palvelijana heidän omassa kodissaan niin kuin se on vain suinkin mahdollista tässä tilanteesa. Pandemian vaikutukset koskettavat jokaista ihmistä. Kuten olemme joka paikasta kuulleet, eniten vaarassa ovat riskiryhmät, kuten ikäihmiset tai pitkäaikaissairaat. Valtaosa asiakaskunnastamme ikäihmisinä kuuluu tähän riskiryhmään.
Mutta kuinka voimme sitten toimia tässä tilanteessa? Olemme etulinjassa toisaalta varotoimien ja toisaalta sen suhteen, että voimme tarjota riskiryhmäläisille heidän omaan kotiinsa – joka on tällä hetkellä turvallisin paikka ikäihmisten olla – palvelua, josta he nimenomaisesti tänä poikkeusaikana erityisesti hyötyvät. Normaalioloissakkin olemme erittäin tärkeä resurssi ikäihmisille ja heidän läheisilleen, mutta ennen kaikkea nyt kun elämme poikkeustila-aikaa on tärkeä pitää huolta juuri heistä, jotka sitä eniten tarvitsevat.
Noudatamme kaikessa toiminassamme kansallisia ohjeita koronavirus tartuntojen ehkäisemiseksi. Kuulumme Hyvinvointialan liittoon ja noudatamme Yksityisen Sosiaalipalvelualan Työehtosopimusta. Liitto on seurannut pandemian kehitystä hyvin tiiviisti ja sieltä on tullut useita ohjeita, jotka kaikki olemme laittaneet käytäntöön. Noudatamme kaikkia liiton poikkeustila-aikaisia ohjeistuksia. Sen lisäksi olemme hyvin tiiviisti seuranneet pandemian kehitystä niin ulko- kuin kotimaassa sekä maan Hallituksen, THL:n ja muita uutisia. Noudatamme kaikkia näistä viranomaistaholta ja asiantuntijoilta annettuja ohjeistuksia.
Nyt poikkeusaikana maan Hallituksen ohje on, että ei tehdä turhia kontakteja toisiin ihmisiin. Ikäihmisiä palvelevat HOIVANantajamme noudattavat tätä ohjetta yhtä lailla kuin muutkin suomalaiset. He noudattavat erittäin huolellista käsihygieniaa. He eivät mene sairaana ikäihmisten kotiin, vaan jättäytyvät karanteeniin kuten Hallituksen ohje on. Jokaisella HOIVANantajalla on huivi tai hengityssuojain kasvoilla AINA asiakkaan läheisyydessä. HOIVANantajat noudattavat turvaetäisyyksiä myös työvuorossaan asiakkaan luona, ellei palvelu välttämättä vaadi lähikontaktia. Meillä on yksi, sama tuttu HOIVANantaja asiakkaalle. HOIVANantaja käy pääsääntöisesti 1-3 asiakkaalla kyseisen päivän aikana – ei päivittäin tusinalla asiakkaalla, kuten alalla yleisesti toimitaan.
Sen lisäksi, että jokainen ikäihminen saa päivittäiset perustarpeet kuten ruokahuollon sujumaan ja terveellisen ja turvallisen arjen peruspilarit kotona eristyksissä ollessaan, ovat viranomaiset useita kertoja painottaneet, kuinka tärkeää on esimerkiksi jumpata ja huolehtia liikunnastaan tänä poikkeusaikana. Poikkeusaika voi aiheuttaa merkittävästi myös ahdistusta, voimakasta yksinäisyyden tunteen lisääntymistä ja muuta mielenterveyden ja myös fyysisen terveyden kuormitusta normaalin yksinäisyyden sijaan. On tärkeää, että ikäihmisen aktiivisuutta, omatoimisuutta, yhteiskunnassa mukanaoloa ja muuta vuorovaikutusta ja yhteisöllisyyttä tuetaan. On tärkeää, että ikäihminen saa asioida toisen ihmisen kanssa, poikkeustilan ehdoilla.
HOIVANantajamme voi auttaa tässä. Hän voi olla hyvin tärkeä kumppani, joka auttaa poikkeustila-aikaisten ohjeiden käytännön toteutuksessa. HOIVANantaja voi olla seurana ikäihmisen omassa kodissaan ”turvallisesti lähellä, mutta riittävän kaukana” huomioiden turvavälin. Yhdessä voi purkaa kuulumisia ja tuntojaan, keskustella vaikka toisen istuessa toisella puolella olohuonetta. HOIVANantaja voi opastaa etäyhteyden luomisessa tietokoneella rakkaisiin omaisiin. Hän voi käydä ikäihmisen puolesta esimerkiksi kaupassa, apteekissa tai muilla asioilla ja jättää ostokset oven taakse, mikäli muuta palvelun tarvetta ei sillä kerralla ole. Uuden ajan edessä uudet toimintamallit on otettava käytäntöön!
Tämänkaltainen tilanne ja pandemian olemassaolo tulee jatkumaan vähintäänkin useita viikkoja, todennäköisesti useita kuukausia. On asiantuntijoiden arvioita, että se jatkuu vuoden loppuun asti. Pandemia on levinnyt koko maailmaan. Se erittäin todennäköisesti jatkuu kunnes rokote on keksitty. Toimivan rokotteen saamiseen meille suomalaisille, menee asiantuntijoiden arvioiden mukaan vähintään pari vuotta. Emme voi lopettaa elämäämme kokonaan pariksi vudeksi ja jäädä odottamaan että rokote lopulta pelastaa meidät. Kenenkään ihmisen terveys, ei fyysinen eikä henkinen, kestä täydellistä eristystä loputtomiin. Yksikään yhteiskunta ei toimi, ei julkinen eikä yksityinen talous kestä, mikäli emme turvallisesti, askel askeleelta , harkiten ja varoen ala palata takaisin normaalin elämään huomioiden kaikin keinoin kuitenkin pandemian olemassaolo ja mahdollisesti uusi aalto sekä sen mukanaan tuomat riskit sairastua. Kun toimimme viisaasti ja järkevästi, varoen ja nykytilanteeseen parhaamme mukaan sopeutuen, selviämme tästä kriisistä yhdessä.
Poikkeustila-aikainen elämäntyyli jatkuessaan aikaansaa monia haittavaikutuksia pidemmällä ajanjaksolla, ja erityisesti ikäihmisten kannalta muun muassa terveydentila on vaarassa. Olemme aidosti huolisamme kuinka erityisesti ikäihmiset ja myös heidän omaisena jaksavat läpi näiden haasteellisten aikojen. On järkevää tehdä omassa elämässään riskivapaita tai erittäin pieniriskisiä valintoja, mutta ei jättää terveyttä aikaansaavia valintoja kokonaan pois. Haluamme auttaa ja olla tukena ikäihmisille tänä poikkeustila-aikana. Pidetään huolta toinen toisistamme, selviämme tästä yhdessä!
Palvelemme edelleen normaalisti ikäihmisiä – niin nykyisiä kuin uusiakin – erityisellä varovaisuudella ja huolellisuudella kaikki varotoimet huomioiden!
Ystävällisin terveisin ja hyvää pääsiäisen aikaa toivottaen, Kotona Asuen Seniorihoivan väki
Ps. Alla on lainaus ”Uuden edessä” kappaleesta, joka on tehty 150 suomalaisen artistin voimin antamaan lohtua ja toivoa ihmisille näinä vaikeina poikkeustila-aikoina. Käy kuuntelemassa kappale!
”Ollaan yhdessä, tai ainakin yhtä sydämessä Päivien pidentyessä, jonkin uuden edessä Kevään lehdillä, on tänäkin vuonna elämä Päivien pidentyessä, ollaan yhtä sydämessä Uuden edessä”
Omaelämäkerrallisen
kirjoittamisen kurssilla opettajamme sanoi, että elämäntarina on kuin oma
näköala pyöreästä tornista. Kukin näkee vain siivun, jokainen omaan suuntaansa.
Kukaan ei näe täysin samaa eikä pysty kertomaan näkemästään samalla tavalla
kuin me. Olemme ainutlaatuisia näköaloinemme ja kertomuksinemme siitä, mitä
näemme.
Minussa
heräsi halu olla mukana nostamassa muistojen ja elämänkokemuksen arvostusta ja
käsittelemässä mieleen muistuvaa materiaalia kallisarvoisina matkamuistoina
eletystä. Hoivanantajana pääsisin varmaan muistojen virran äärelle miltei
jatkuvasti. Ihastelisin seniorien muistojen aarteita.
Näissä
mietteissä kysyn Raijalta, mitä hänelle tulee ensimmäisenä mieleen lapsuudesta.
Tumma pilvi purjehtii oitis aurinkoisen odotukseni eteen. Isä torjui sekä
Raija-vauvan että hänen äitinsä. Penäsi epäillen jopa sitä, mistä Raija oli
punaisen tukan saanut, kunnes joku tokaisi, että katsopa vain, niin samaa sävyä
on parrassasikin. Hylkääminen on varmasti painanut jälkensä Raijan lapsuuteen.
Sairauden ja toimeentulon kanssa kamppaillut äiti teki töitä minkä kykeni, ja
sillä aikaa Raija sai olla mummun hoivissa. Isän puolen sukulaisiakin Raija
tapasi lapsena, mutta he olivat ruotsinkielisiä, eikä kielimuuri helpottanut
muutenkin vallitsevaa vierauden tunnetta.
Lähdemme
kävelylle, ja tarina jatkuu. Muistojen virta vie nuoruuteen. Raija tapasi
ensimmäisen miehensä varsin nuorena ja tuli äidiksi 19-vuotiaana. Paljon tummia
sävyjä tulee taas tarinaan: miehen pelottavat kohtaukset mökillä, pitkien
matkojen päässä, hukkumaisillaan, viimeisillä voimilla veden varassa. Kun mies
viimein suostui sairaalaan, mukaan annettiin kirjekuori, joka oli määrä avata
vasta kotona. Raijapa ei sitä tiennyt vaan repi kuoren heti auki, ja kuvista
paljastuivat kauttaaltaan mustat keuhkot. Leukemia vei Raijalta miehen 27
vuoden iässä.
Teemme
pitkän lenkin, verkalleen ja tarinakerää auki kerien. Kuulen läheltä
seuratuista sukulaisen ongelmista, uhkailuista, viinan kiroista ja
itsemurhasta. Kuulen Raijan toisesta puolisosta ja uudelleen leskeksi
jäämisestä. Paljosta on selvitty: monesta kuolemasta, vaikeudesta ja epätoivosta.
Toki siellä täällä siintävät myös lapsuuden huolettomuus, kesät mummun luona, vaari
joka vei Korkeasaareen ja näytti pöllöjä ja linnanpesiä. Makunystyröihin on ikuistunut
ihana mustikkamaito, muistoihin paljasjalkaseikkailut helteen halkomalla
savimaalla ja aurinko, joka paistoi aina.
En
päässyt ihastelemaan muistojen ketjun jalokiviä ja elämän suuria tähtihetkiä ihan
siinä määrin kuin olin naiivisti uumoillut. Rinnallakulkijana kuitenkin ymmärrän,
että tarinan aarre onkin Raija ”Rautarouva” itse. Sanon sen myös hänelle, kun
on loppukahvien aika. Hän on sitkeä, monesta selvinnyt ja jo pitkään ikään päässyt.
Ja lähellä sydäntään hänellä on aarre, oma tytär, jonka lämpöä ja
huolehtivaisuutta hän muistaa kiitellä joka kerta kun tapaamme.
Selviytymistarina
vaiheineen palaa toistuvasti mieleeni useiden päivien ajan. Arvostan sitä, että
Raija osoitti luottamuksensa kertomalla elämästään. Vaikka muistojen kirstuun
on päätynyt muutakin kuin hohtavia arvokiviä, on lupa sanoa ääneen sekin, mikä
ei mennyt kiiltokuvamaisen ihanasti. Olen korvina myös sille. Ensi viikolla
taas jatkamme, tilanteen mukaan joko muistelun tai nykyisyyden parissa.
Kun tapaamme Raijan kanssa parin viikon tauon jälkeen, kerrottavaa ja käveltävää on paljon. Raija pääsee huojentamaan terveyshuoliaan, reippailemaan melkein tunnin lenkin, maistelemaan valmistamaani keittoa ja kahvittelemaan. Lopuksi tarkistamme verenpaineen ja pulssin ja merkitsemme lukemat vihkoon.
Kun kysyn tullessani Raijan vointia, hän vastaa, että on tässä ollut kaikenlaista ja päivät ihan sekaisin. Hän näyttää huolestuneelta ja saa totta puhuen minutkin hieman huolestumaan. Raija pyytää minut olohuoneeseen istumaan ja alkaa purkaa huolivyyhtiään.
On käyty lääkärissä kerran jos toisenkin, maattu sydänkäyrillä, näyttäydytty taas apteekin vakiokasvona, aloiteltu uutta lääkettä ja aprikoitu, mistä oikein on kyse. Onni onnettomuudessa, että Raijan verenpaineita seurattiin kahdesti päivässä. Ihmettelimme, ettei Raija ollut huomannut sydämen sähäkkää toimintaa voinnissaan. Pulssi huiteli pahimmillaan 135:ssä, mutta hurja lukema paljastui vasta verenpainemittarista.
Tytär tarttui toimeen ja vaati varaamaan lääkäriajan. Lääkärikin totesi käynnin erittäin aiheelliseksi, sillä sydänkäyrä kieli ylimääräisestä värinästä. Sykettä pyrittäisiin painamaan alas lääkityksellä. Verenpaineiden seuranta jatkuisi, mutta astetta jännittävämmissä merkeissä. ”Ei minua nyt pelota, mutta eihän se mukavalta tunnu, kun tällaista kuulee. Kyllähän sitä jää miettimään, että onko tämä nyt jotakin vakavaa”, Raija toteaa.
Seurailen vierestä, kun Raija touhuaa tottuneesti dosetin ja lääkepakkausten parissa. Pakko sanoa, että hän vaikuttaa konkarilta, jolla on homma hallussa. Lääkkeet hän jakaa dosettiin, ja ne on helppo muistaa ottaa oikeaan aikaan, ruokailun yhteydessä. Vitamiineille ja ravintolisille on oma laatikkonsa, josta Raija muistaa ottaa tarvittavat pillerit, vaikkei niitä dosettiin varaakaan.
Kysyn uuden lääkkeen sivuvaikutuksista. Raija arvelee sitä syypääksi aamuöiseen heräämiseen ja parituntiseen unen etsiskelyyn. Hän näkee usein myös painajaisia tai vauhdikkaita unia. Niitä hillitsemään on kokeiltu lääkettäkin, mutta silti hän kertoo edellisyönäkin käyneensä Venäjällä. Lääkearsenaalista on helpotusta moneen vaivaan, mutta kaikkea eivät napit ja tabletit ratkaise – ainakaan ensimmäisellä kokeillulla annostuksella. Lääkityksen säätö tuo aina tullessaan kokeilun, totuttelun ja odottelun jaksoja. Nyt on aluillaan uusi sellainen, jota seurailen mukana.
Lääkäri-, laboratorio- ja apteekkikäynnit ovat syöneet aikaa Raijan rakkaalta kävelyharrastukselta. Raijan huolet näyttävät huojentuneen hänen päästyään sanoittamaan niitä ja tuulettamaan ajatuksia raikkaassa tuulessa, totean kun palaamme pitkältä lenkiltämme juuri sopivasti ennen sadetta. Vielä jää aikaa valmistaa kasvissosekeitto, juoda yhdessä kahvit ja merkitä muistiin, mitä verenpainemittari tällä kertaa näyttää.
Kun olemme vaihtaneet kuulumiset, suunnittelemme Raijan kanssa yhteisen iltapäivämme ohjelmaa. Raijalla onkin käynneille jo pääpiirteittäin tuttu runko, sillä hoivanantaja on käynyt jo useamman vuoden. Ensin seuraan dosetin täyttöä tulevan viikon varalle, lähtiessämme kävelylle viemme hänen huolella lajittelemansa roskat, ulkoillessamme juttelemme ja Raija saa minusta kuuntelijan elämänsä tarinalle. Kun palaamme, valmistan ruoan ja juomme yhdessä kahvit. Juttu jatkuu kaiken aikaa. Tarpeen mukaan autan myös muissa kodin pienissä askareissa ja lopuksi mittaan Raijalta verenpaineen.
Kun käymme ulkona tuulettumassa, olemme vähällä lähteä tuulen mukaan itsekin. Koiranilma kääntää puheemmekin koiriin. Raija muistelee lämmöllä rakasta susikoiraansa, jonka perään itki viikon; minä taas lapsuudessani meille tulla tuhissutta terrieriä, joka sekin on jo poissa. Viisaita eläimiä, suurisieluisia. Elämässä mukana kuin perheenjäsenet. Ymmärtävät paljon ja puhuvatkin, omalla tavallaan.
Raija kertoo puolison sairastelun verottaneen hänen puhekykyään. Kun mies meni huonoon kuntoon, hän ei enää puhunut. Eikä enää Raijakaan. Kenenpä kanssa hän olisi jutellut? Pian hän huomasi, ettei enää oikein osannutkaan. Oli vaikea saada ilmaistua itseään. Vaikka hän miten haki, sanat olivat kuin piilossa. Lääkäri patisti käyttämään kieltä: Puhu, ei siinä muu auta. Tytär kantoi kirjastosta miltei kaikki löytämänsä isotekstiset kirjat – pienempää tekstiä eivät Raijan silmät jaksa pitemmän päälle lukea. Kun hän alkoi lukea ääneen, sanat palailivat. Puhe alkoi luonnistua, vaikka hän joskus joutuukin haeskelemaan sanoja.
Naapurustossa Raijalla on juttukaveri. Erään yhteisen kävelyn päätteeksi naiset istuivat kadunvarteen, ja naapuri kertoi miehensä nukkuneen pois vuosi sitten. ”Sama täällä, kaksi vuotta sitten”, Raija kertoi. Naapuri alkoi itkeä, kohta itkivät molemmat. Se teki heistä ystäviä. Yhteistä on paljon. Joskus he kahvittelevatkin toistensa luona.
Raijan elämässä asiat ovat järjestyneet niin onnellisesti, että on viikkoja, jolloin hänen luonaan käy joku jopa päivittäin. Sosiaalista elämää riittää. Pääsee harjoittamaan jutustelun jaloa taitoa. Käy sukulaisia, ystäviä ja naapureita, ja meidän hoivanantajien lisäksi ainakin yksi tervehtijä ystäväpalvelusta. Yksinäistä ei juurikaan ehdi tulla.
Edesmennyt puolisokaan ei tunnu Raijasta etäiseltä. Hän piipahtaa muistelujen kutsumana, kuin tarjoten lohduttavaa läsnäoloaan. Joskus se tuntuu niin hämmentävän todelta, että Raija miettii, onko mies oikeasti paikalla – vai onko hänellä itsellään kaikki kunnossa. Voiko rakastettu ihminen olla aistiharha? Kuulen kipeän kysymyksen jostakin rivien välistä. Nämä pohdinnat sekä aiemmin koettu puhumisen vaikeus ja lisääntynyt unohtelu yhdistyivät lääkärikäynnillä huoleksi alkavasta muistisairaudesta. Ensiavuksi aloitettiin lääke, joka on kuulunut Raijan aamuihin siitä lähtien.
Onni on, että Raijalla on ympärillään ihmisiä, jotka osaavat pitää silmänsä auki mahdollisten varoittavien merkkien suhteen ja ilmaista tarvittaessa huolensa. Itse hoivanantajan roolissani tarkkailen myös herkällä silmällä onhan kaikki hyvin ja huomaanko käyttäytymisessä jotain poikkeavaa. Hyvä asia tässä työssä on, että Kotona Asuen Seniorihoivan hoivanantajille järjestetään Alzheimerin taudin ymmärtämiseen ja käytösmuutosten kanssa toimimiseen opettavia koulutuksia. Alzheimer-koulutus on tärkeä osa omiakin kehitystavoitteitani hoivanantajana. Tällä kertaa tapaamiseemme Raijan kanssa sisältyi kuitenkin kehittymistä lähinnä keittiötaidoissa: valmistimme yhteistuumin itselleni aivan uuden ruokalajin, siskonmakkarakeiton. Ja kyllä maistui!
Ensimmäinen tapaaminen. Niitä jännittää aina. Uusi tuttavuuteni on Raija, 88, (nimi muutettu) ja näen heti ovella, että jännityshän oli aivan turhaa. Hän vaikuttaa leppoisalta. Istumme hetken keittiönpöydän ääressä kielokimpun tuoksussa, käymme läpi viralliset paperit, rajaamme, mitä tehtäviini kuuluu ja kuulen, minkälaisia toiveita Raijalla on.
Sitten Raija annostelee lääkkeensä dosettiin selkeän listan mukaan. Minun tehtäväni on vain tarkistaa, etteivät pienet ja liukkaat napit lipsahda väärään lokeroon, ja merkitä ylös, jos jokin lääke on loppumaisillaan. Vastuuta lääkkeenannosta hoivanantajille ei kuitenkaan kuulu.
Koska olen Raijan elämässä ihkauusi ihminen, kerrottavaa on paljon. Olen monet kerrat saanut todeta olevani oiva tarinalaari. Kuuntelen ihmisiä mielelläni, elämäntarinat kiehtovat minua, ja se huomataan. Luottamus herää. Tällä kertaa kela pyörähtää liikkeelle järisyttävästä elämänmuutoksesta: Raija menetti rakkaan puolisonsa muutama vuosi sitten. Poismenoa edelsi vuosien sairastelu.
Ensin yhteiset kävelyt lyhenivät. ”Nyt mennään jo kotiin”, mies tokaisi jo alkumatkasta. ”No minkä ihmeen takia?” Raija ihmetteli. ”Kun mulla on niin huono olo. Ei tästä tule mitään.” Kun sama toistui toistumistaan, oli aika käydä lääkärissä. ”Mitä lie lääkäri sanonut, mutta siihen ne lenkit loppuivat, kokonaan. Kohta alkoivat sairaalajaksot ja käyttöön tuli rollaattori”, Raija kertoo, kun kierrämme hänelle puolisonsa kanssa tutuksi tullutta reittiä.
Raijasta näkee, että rankkaa on ollut, vaikkei hän sitä kovin monisanaisesti kuvaakaan. Noihin vuosiin mahtuu myös rajapyykki, jolloin oli tehtävä päätös avun hankkimisesta kotiin. Raija ei muista, minkälaisessa tilanteessa päätös tehtiin tai kuka palvelua suositteli, mutta hoivanantaja on käynyt jo vuosia. Ensin apuna kahdelle, nyt yhdelle.
Palvelu on osa elämää, vakiomerkintä seinäkalenterin jokaisella viikolla. Hoivanantaja auttaa kauppalistan laatimisessa, laittaa ruoan yhdelle tai kahdelle aterialle (loput tilataan ateriapalvelusta kotiovelle), on seurana ja turvana kävelylenkeillä ja auttaa tarpeen tullen kotiaskareissa. Kauppa-apuna on usein ollut Raijan tytär tai joku sukulainen, mutta välttyäkseen ”vaivaamasta liiaksi” Raija lähti jokin aika sitten kokeilemaan, pärjäisikö ostoksilla yksin. ”Kyllä se vielä minulta sujuu”, Raija kertoo silminnähden iloisena onnistumisestaan.
Laitan ruoaksi kanaa, riisiä ja kastiketta, ja lopuksi juomme kahvit parvekkeella ennen kuin iltapäivän aurinko paahtaa sinne. Ihastelen tuon pienen, kodikkaan kesäpesän parvekekukat, joissa istutusapuna on ollut juuri sijaistamani hoivanantaja. Ynnään mielessäni monia näkemiäni ja kuulemiani ilon aiheita Raijan elämässä. Niitä todella riittää, ja surun tarinaa vasten ne erottuvat kirkkaina. Toivon, että tapaamisemme voisivat tuoda niitä lisää. ”Oli kiva tutustua. Ensi viikkoon!” hymyilemme hyvästiksi. Tästä on hyvä jatkaa.
Kesäkuussa aloitan uuden työni Kotona Asuen Seniorihoivan hoivanantajana. Työhöni kuuluu palvella kotona asuvia ikäihmisiä, tukea heidän arjessa selviytymistään ja olla seurana, tukena ja turvana päivän askareissa. Itse asiassa työskentelin muutaman vuoden hoivanantajana jo 2010-luvun alussa, kunnes jäin äitiysvapaalle. Palaan työhön reilun kuuden vuoden äitiysvapaani jälkeen. Se, että päädyin aloittamaan tämän työn, ei ole vain sattumaa vaan tunnen jatkavani työtä, johon olen luotu ja tottunut jo pienestä pitäen. Miten minusta oikein tulikaan hoivanantaja?
Alakouluikäisenä
leikin isosiskoni kanssa palveluautoa, joka palveli toista vuorollaan tietyn
ajan (muistaakseni tunnin). Sille sai antaa mitä tahansa tehtäviä, joihin
tarvitsi apua. Yleensä ne liittyivät oman huoneen siivoukseen. Palveluauto
viikkasi puolipitoiset vaatteet hyllyyn, vei likaiset pyykkikoriin ja kuljetti
astiat, roskat ja lehdet pois nopeasti ja iloisesti.
Kumpi
meistä liekään leikin keksinyt tai nimennyt, mutta nimi taisi kimmota juurikin
tavaroiden kuljetustehtävistä. Toinen, yhtä tärkeä erityisvarustelu oli
jutustelu. Palveluauto auttoi sekä piti seuraa. Yksin siivousrupeama olisi
ollut tylsä, edennyt puuduttavan hitaasti – tai mitä todennäköisimmin jäänyt
kesken. Siivoaminenkin tuntui hauskemmalta, kun sitä täydensi palvelemisen ilo.
Aikuisiällä
toimin kaupungin palkkalistoilla henkilökohtaisena avustajana. Kävimme
kaupoilla, virastoissa, kasvitieteellisessä puutarhassa, sienessä, elokuvissa,
sukujuhlissa ja teatterissa. Teimme pihatöitä, kirjoitimme lehtiartikkelia,
siivosin, silitin, kirjoitin joulukortteja ja sähköposteja, laitoin ruokaa,
lenkitin koiraa, pesin pyykkiä, hoidimme kotitalouskirjanpitoa. Kaiken lomassa
jutustelimme, jaoimme elämää yhdessä. Olin tilanteen mukaan enemmän tai
vähemmän näkyvä ja kuuluva jatke; apukädet, -jalat, -silmät, -korvat… Valmis
melkein mihin vain. Yhtäkkiä ymmärsin työnkuvani: olin taas palveluauto. Lämmin
muisto lapsuudesta oli kulkenut mukana kaikki vuodet ja muovautunut
työnkuvaksi.
Suomessa
liikkuu myös toisenlaisia palveluautoja, joita hälytetään koteihin
turvarannekkeella ja turvapuhelimella. Toisinaan uutisoidaan palvelun
epäonnistumisesta. Turvaranneke ei toiminut, avuntarve arvioitiin väärin ja
asiakas odotteli apua tuntikaudet, tai asiakkaan kotona käytiin, mutta hän jäi
edelleen yksin ongelmansa kanssa. Osa turvattomuudesta ja huonosta palvelusta
koetaan jopa senioreiden hoitoon ja asumiseen erikoistuneissa laitoksissa,
joissa avun ja hoivan pitäisi olla itsestäänselvyys. Apukäsiä ja -jalkoja on
palkattu liian vähän.
Haluan
olla mukana työssä, jossa taistellaan noiden pelon ja turvattomuuden hetkien
vähentämiseksi. Haluan astua työvuorooni hoivanantajana samalla asenteella kuin
muinoin siskoni palveluautona: ”Tämä on sinun aikaasi – miten haluat, että se
tänään käytetään?” Ollaan, tehdään ja mennään yhdessä. Se antaa voimaa, meille
molemmille.
