HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA – Alzheimer arjessa, osa 2: kuinka auttaa?

Alzheimerin tauti on muistisairaus, joka aiheuttaa aivojen hermosolujen jatkuvaa, hidasta tuhoutumista. Hermosolujen menetys alkaa näkyä ajattelussa, muistamisessa ja käyttäytymisessä. Tässä tekstissä käsittelen hoivanantajakokemusta apuna käyttäen alkavan ja lievän Alzheimerin taudin ilmenemistä. Vinkkaan myös muutamia tapoja, joilla Alzheimeriin sairastunutta voi huomioida arjessa ja tukea kielellisesti, myönteisellä asenteella ja mahdollisuuksien mukaan liikkuvuuden ylläpitämisellä.

Pelin henki: odotus, arvaus, ehdotus

Raijan kanssa keskustellessani olen huomannut, että tänä kesänä sanoja haeskellaan enemmän kuin vuosi sitten. Välillä kuuntelen pitkääkin, sujuvaa tarinaa, sitten saattaa puheessa koittaa vaihe, jolloin sanoja katoaa tiuhaan. Raija muistaa sanasta usein muutaman ensimmäisen kirjaimen ja tapailee niille jatkoa. Esimerkiksi kun Raija tapaili: ”Hänellä oli sy.. sy.. sydän- tai mikä se sana olikaan? Hän ei halunnut, että kukaan toisi kukkia tai kortteja”, arvasin hänen tarkoittavan sanaa syntymäpäivä.

Toisinaan odotan, muistuisiko sana Raijalle mieleen. Välillä esitän lisäkysymyksiä ja pohdin ääneen, mihinköhän haettu sana mahtaa liittyä. Joskus keskustelu kääntyy kuin Alias-sanaselityspeliksi, ja lopuksi nauramme yhdessä saatuamme toivotun sanan metsästettyä. Toisinaan sovimme, että odotetaan; ehkä sana kohta tulee mieleen. Rento asenne ja yhteinen huumori ovat tärkeä, keskusteluja kannatteleva elementti.

Elämä jatkuu

”Alzheimerin tautia sairastavan kanssa keskustellessa on tärkeää ylläpitää positiivista, optimistista ja ehdotonta tukea ilmentävää puhetapaa.”

Synkkiä puheenaiheita, kuten pitkällistä kuoleman pohdintaa olisi hyvä pyrkiä välttämään, joskaan aihetta ei voi kokonaan kieltääkään.

Korona-aikaan synkkyyttä on ollut riittämiin tarjolla mediassa, monilla hoivanantajilla varmasti asiakaskohtaamisissakin. Raijan kanssa olemme keskittyneet muihin puheenaiheisiin, yllättävänkin tehokkaasti. Painokkaimmin koronavirus mainittiin, kun Raija kertoi joutuneensa odottelemaan kesän ensimmäisiä mansikoita tänä kesänä tavallista pitempään, sillä tytär ei ollut ensin uskaltanut ostaa niitä hänelle hygieniasyistä.

Kehon liike, mielen liike

Liikunnan tärkeyttä ei voi kyllin korostaa – kunhan liikkuminen on turvallista. Raijan kohdalla tarve ja halua päästä liikkeelle on luontaista. Häntä ei tarvitse patistaa ulos, vaan haasteeksi voi pikemminkin muodostua se, miten tunnistaa turvallisen liikkumisen rajat. Milloin äkillinen huimaus voi aiheuttaa liian suuren kaatumisriskin; milloin kävelykeppi ei enää ole riittävä apuväline; voiko käydä niin, ettei hän joku kerta muistakaan tietä kotiin, jos kävelee yksin?

”Vaikka liikkumisen itsenäisyys kapenisikin, onneksi on meitä, jotka voimme lähteä tueksi ja turvaksi ulkoilmaa haistelemaan ja vuodenaikojen kirjoa aistimaan.”

Hoivanantaja, Johanna

Lähde: Patricia R. Callone, Connie Kudlacek, Barbara C. Vasiloff, Janaan Manternach, Roger A. Brumback (toim.): A Caregiver’s Guide to Alzheimer’s Disease: 300 Tips for Making Life Easier. 2006. 

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA – Alzheimer arjessa, osa 1: kuinka auttaa?

Alzheimerin tauti on muistisairaus, joka saa aikaan aivojen hermosolujen jatkuvan, hitaan tuhoutumisen. Aivoissa on siitä poikkeuksellisia hermosoluja, etteivät muut solut voi korvata tiettyihin toimintoihin erikoistuneita hermosoluja. Siksi hitaasti etenevä tuho alkaa näkyä ajattelussa, muistamisessa ja käyttäytymisessä.

Omassa työssäni hoivanantajana olen nähnyt miten muistisairauden tuomat haasteet tulevat pikku hiljaa osaksi arkea. Alkavan ja lievän Alzheimerin taudin vaikutukset muistiin ja kielellisiin kykyihin näkyvät jo hyvin pian arkisissa askareissa ja esimerkiksi Raijan kanssa työskennellessäni nämä muutokset ovat tulleet osaksi tapaamisiamme.

Oman hoivanantajakokemukseni kautta kirjoitan seuraavaksi muutaman blogitekstin, jossa käsittelen syvällisemmin Alzheimerin taudin mukanaan tuomia haasteita ja vinkkaan myös muutamia tapoja, joilla Alzheimeriin sairastunutta voi huomioida ja tukea arjessa.

Kuka muka kaikkea muistaa? 

Ensimerkkejä Alzheimerin tautiin sairastumisesta voi olla vaikeus muistaa asioita, mikä toisaalta kuuluu myös normaaleihin ikääntymisen vaikutuksiin. Minkä ikäinen ihminen tahansa voi unohtaa esimerkiksi harvoin tapaamansa henkilön nimen tai harvoin tarvitsemansa tavaran sijainnin, etenkin väsyneenä tai stressaantuneena. Ajoittaisen unohtelun tuttuus jo pitkältä ajalta saa Raijankin toisinaan pohtimaan, onko oikeastaan kyse mistään vakavammasta – kun ikääkin on kohta jo komeat 90 vuotta.  

”On tärkeää kuunnella, miltä Alzheimerin tautia sairastavasta tuntuu, ja osoittaa myötätuntoa, kun hän sanoittaa kokemustaan. Esineiden sekä muistikuvien katoileminen voi turhauttaa, suututtaa ja surettaa. Onhan kyse menettämisestä, luopumisesta, joten nämä ovat normaaleja tunnereaktioita”

Muistin huononeminen näkyy ensin yleensä lyhytkestoisen muistin heikentymisenä. Apua voi olla muisti-, kauppa- tai tehtävälistojen laatimisesta, kuvien käytöstä muistin tukena ja hoivanantajan tai ystävän hienovaraisista vihjeistä tai kysymyksistä, joiden avulla asian noutaminen muistista onnistuu. 

Väistelevät sanat 

Jossakin vaiheessa sairaus valtaa alaa myös sanoilta. Muistivaikeuksien jälkeen voi ilmetä vaikeus ymmärtää sanoja tai käyttää omassa ilmaisussaan oikeaa sanaa. Jo sairauden alkuvaiheessa olisi hyvä muutosten ja menetysten sijaan keskittyä pikemminkin jäljellä oleviin taitoihin, joihin aivojen hermosolut vielä hyvin kykenevät. Ajatteluun, muistamiseen, aistimiseen, viestimiseen ja päättelyyn liittyviä taitoja olisi hyvä ylläpitää ja harjoittaa, vaikkapa yhdessä hoivanantajan kanssa. 

Vaikka sanat antaisivat odotuttaa itseään, on tärkeää rohkaista ikäihmistä ilmaisemaan itseään. Nopea katkonaisten lauseiden täydentäminen on huono ratkaisu; on parempi odottaa hetki ja antaa puhujan haeskella haluamaansa sanaa – ei kuitenkaan liian pitkään, ettei tilanne aiheuta liiallista turhautumista.  

Joskus puhetta voi sujuvoittaa johdattelemalla keskustelua ikäihmiselle selvästi mieluisimpiin aiheisiin. Jos hankaluuksia tuntuu olevan sekä tuoreiden tapahtumien tai keskustelujen muistamisessa että niistä kertomisesta, juttu voi alkaa luistaa paremmin muistelujen parissa. Vuosikymmenten takaiset tunteet ja tunnelmat muotoutuvat joskus sanoiksi huomattavasti helpommin kuin eiliset. 

Hoivanantaja, Johanna   

Lähde: Patricia R. Callone, Connie Kudlacek, Barbara C. Vasiloff, Janaan Manternach, Roger A. Brumback (toim.): A Caregiver’s Guide to Alzheimer’s Disease: 300 Tips for Making Life Easier. 2006. 

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Muistoja vuosien takaa

Soitan Raijan ovikelloa sovittuun aikaan. Hän tunnustaa muistaneensa väärin: että tulisin vähän myöhemmin. Paksun Hesarin selailu on vielä kesken. Vaikka se pursuu taas korona-aihetta ja uhkakuvia, vaikea Raijan on siitä luopuakaan. ”Minua eivät uutiset hätkäytä”, Raija vakuuttaa. Ja mikäpä on lukiessa, kun aikaa on.

Sovimme jo eteisessä, että teemme Raijan voimien mukaisen kävelylenkin. ”Ettet joudu kantamaan minua sitten reppuselässä kotiin”, Raija virnistää. Keppi on taas vähällä unohtua, huomaan uuden unohtelun toistuvan. Nappaamme mukaan roskapussit ja lähdemme kävelemään hiljalleen tuttua reittiä. Kävelylenkin aikana meillä on hyvin aikaa taas jutella ja vaihtaa kuulumisia. Tällä kertaa Raija haluaa muistella aikaa vuosien päähän ja huomaan, että Raijalla on tarve avautua ja kertoa elämästään. Siihen meillä on onneksi hyvin aikaa!

Kävellessämme Raija kertoo jääneensä eläkkeelle jo 55-vuotiaana. Siitä yksinkertaisesta syystä, että se oli mahdollista. Pari viimeistä vuotta työ oli jo vähän tympinytkin, olihan takana yli 30 vuotta samassa paikassa. Mies jäi eläkkeelle samoihin aikoihin. Arvailen jo, että siitä se maailma sitten heille avautui. Mutta eläkepäivien varalle ei ollut mullistavia suunnitelmia. Mökkeilty oli jo aikaisemmin ja maailmaakin oli nähty, joten pian eläköitymisen jälkeen tehty Teneriffan-matkakaan ei ollut uutta ja ihmeellistä.

Edessä oli kiireettömämpi arki, enemmän aikaa mökkeillä ja käydä kävelyillä. Talvisin Raija kävi miehensä kanssa usein hiihtelemässä. Joko kauempana tutulla hiihtomajalla tai mökkirannassa järven jäällä. Yhteiset hiihtolenkit kuitenkin jäivät, kun polven tekonivel ei enää tuntunut antavan potkua sukseen.

Itsemyötätunnon taitaja

Mökki tuo Raijalle mieleen niin paljon edesmenneeseen mieheensä liittyviä muistoja, että hän voi siellä pahoin. Menneet tulevat mieleen valtavina hyökyinä ja ikävä kaihertaa, Raija kertoo. Hänellä on ihailtavaa myötäelämisen taitoa – myötätuntoa myös itseään kohtaan. On arvokas taito uskaltaa kohdata ja sanoittaa tunteitaan. Elämä saa olla sellaista kuin on, eivätkä muistot tai tunteet saa Raijaa suunniltaan. Hän ymmärtää, mistä tunteet kumpuavat, ja antaa itselleen luvan tehdä päätöksiä niiden perusteella. Aikansa kutakin. Mökillä käytiin yhdessä. Enää ei tarvitse, jos se ei kerran tunnu hyvältä.

Lenkin jälkeen huilaamme Raijan somassa olohuoneessa hetken ja pian valmistelemme yhdessä iltapäiväkahvit. Yhteiset, kiireettömät kahvihetket ovat muodostuneet jo rutiiniksi tapaamisillamme.

Mukavat kahvihetket herkutteluineen ja mahdollisuus osoittaa vieraanvaraisuutta ovat tärkeä elementti Raijan itsenäistä kotona asumista. Hoitokodeissa ja palvelutaloissa saatetaan olla yhteisten ruokailujen ja aikataulujen armoilla, ja liikkumavaraa on keittiöpuuhissa rajatummin, vieraanvaraisuudesta puhumattakaan.

Ihastelemme Raijan kasveja, jotka ojentelevat terälehtiään joka suuntaan. Yksi kasvi oli jo vähällä päätyä roskikseen, ”kun ei se mitään antanut”, Raija tokaisee. Onneksi joku oli neuvonut, että odota vielä, niin se kukkii uudestaan. Ja niinpä se antoi komeat kukat, joista on Raijalle paljon iloa.

Ihanaa, että hänellä on tarkka näkö tallella. Samoin kyky huomata ja arvostaa kauneutta ympärillään. Ja kun on eläkkeellä, sille on aikaa, pienissäkin asioissa. On ilo olla niitä hetkiä jakamassa Raijan kanssa.

Hoivanantaja, Johanna

Kiitos Alma, sotiemme rintamaveteraani.

Tänään Suomen Itsenäisyyspäivänä, haluamme kertoa rintamaveteraani Almasta. Meillä on ollut ilo ja kunnia saada palvella Almaa ja muita maamme veteraaneja, mahdollistaa heille mielekäs ja turvallinen kotona asuminen ja ennen kaikkea, olemme saaneet tutustua upeisiin sankareihin, jotka ovat luoneet meille itsenäisen Suomen. ⁣

Alma on lähes 94-vuotias veteraaniasiakkaamme Tampereella. Alma on valloittava, aktiivinen, ja kaikin puolin upea ikäihminen. Tällä viikolla Alma sekä hänen HOIVANantanjansa Mimmu ovat leiponeet yhdessä karjalanpiirakoita. Lisäksi Alma on pukeutunut kansallispukuun ja muistellut Tasavallan Presidentin myöntämää Suomen Valkoisen Ruusun mitallia viime itsenäisyyspäivänä.

Mimmu käy Alman luona viisi kertaa viikossa neljän tunnin ajan päivässä. ⁣ HOIVANantajamme Mimmun erityisen lämmin ja herkkä työote Alman kohdatessaan on mielestämme parasta mitä ikäihminen voi saada. Myös Mimmu itse nauttii työstään veteraaniasiakkaiden kanssa. ”Olen työni kautta saanut kunnian tutustua ihaniin sotiemme veteraaneihin, joita kunnioitan suuresti ja joiden elämänarvoista tulisi meidän kaikkien ottaa oppia.” Kertoo Mimmu.

”Palvelumme turvin Alma, kuten muutkin kotona asuvat rintamaveteraaniasiakkaamme, saavat kokonaisvaltaisen hoivan, huolenpidon ja avun omaan kotiinsa. Rintamaveteraania avustaa aina sama HOIVANantaja tai hoivatiimi, joka huolehtii veteraanin ruokailuista, ulkoilusta, asiointiavusta, henkilökohtaisesta hoivasta, lääkemuistutuksista, seuranpidosta sekä virkistäytymisestä ja kodin sekä pihan hoidosta. ”

”Haluamme palvella veteraaneja niin, että jokainen päivä on merkityksellinen ja mielekäs. Heillä on turvallinen ja hyvä olla, kun saa puuhastella oman tärkeän hoivanantajan kanssa juuri itselle tärkeitä asioita, omassa kodissaan.” -Kertoo palvelusta vastaava Tampereen Kotona Asuen Seniorihoivan palvelupäällikkömme Satu Niemelä.⁣

”Saman HOIVANantajan ja hoivatiimin tärkeys korostuu myös yhteistyössä muiden tahojen kanssa. Me teemme tiivistä yhteistyötä asiakkaiden omaisten, sekä kuntien veteraanien asiakasohjauksen kanssa mahdollistaaksemme asiakkaillemme laadukkaan hoivan ja huolenpidon, sekä turvallisen kotona asumisen.” – Kertoo Satu.⁣

Myös Alman omaiset ovat tyytyväisiä palveluun: ”kun apu äidilleni tulee aina samasta paikasta, niin ei mikään asia jää hoitamatta” – kiittelee Alman tytär Marja.

Samoin Tampereen kunnan asiakasohjauksen Kotitorin kanssa yhteistyö on sujunut hienosti. ”Kotona Asuen Seniorihoiva Tampere on toiminut meidän luotettavana kumppanituottajanamme ikäihmisiä ja rintamaveteraaneja hoivatessaan. Teistä on saanut aina hyvää palautetta ja asiakkaiden hyvinvointiin on panostettu yksilötasolla erittäin upeasti.” -toteaa Kotitorin asiakasohjaaja. ⁣

Toivotamme erityisen onnellista ja hyvää itsenäisyyspäivää Almalle ja jokaiselle maamme veteraanille. Kiitos sotiemme veteraanit 🙏⁣

Hyvää itsenäisyyspäivää!

– Kotona Asuen Seniorihoivan väki

PS. Jos haluat lukea lisää veteraanien kertomuksia tai mietit joululahjaa läheiselle niin kannattaa tutustua Nokian Sotaveteraanien juuri julkaisemaan teokseen ”Veteraanien perintö Nokialla”. Tänne on myös edesmennyt veteraaniasiakkaamme kertonut kokemuksiaan.⁣

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Elämä, raskaiden ja rakkaiden rutiinien summa

Raija on ovella vastassa väsyneenä. Aamuisin on haasteellista päästä sängystä ylös. Päivää ei voi aloittaa niin lokoisasti kuin mieli tekisi, sillä Raijan päivärytmi on mullistunut melkoisesti. Aamuherätykset ovat aikaistuneet. Raijan luona on aloitettu meidän – Kotona Asuen Seniorihoivan – käyntien lisäksi myös kaupungin kotihoidon käynnit, sillä kipeytynyt olkavarsi on rajoittanut toimintakykyä ja lisännyt sairaanhoidollisen avun tarvetta.

Muuttunut päivärytmi on uudistanut Raijan rutiinit, joita viitoittavat nyt sekä kaupungin kotihoidon työntekijän että minun käyntini. Kaupungin kotihoidon rooli on huolehtia sairaanhoidollisista tehtävistä aamuisin ja minä Kotona Asuen Seniorihoivan HOIVANantajana tuen Raijan toimintakykyä ja itsenäisyyttä olemalla apuna päivän eri askareissa iltapäivisin, mahdollistamassa mielekkäät ulkoiluhetket sekä olemalla seurana ja ystävänä vierellä.

Vetivätpä tyyny ja uni puoleensa aamuisin miten vahvasti tahansa, kaupungin kotihoidon hoitajan tuloa varten täytyy heräillä jo kahdeksalta ehtiäkseen tehdä aamutoimet rauhassa. Vaikka käynti on vain nopea piipahdus, odotusaika tuntuu pitkältä. Yhdeksästä kymmeneen Raija odottelee hoitajaa. Hän ei tiedä kuka sieltä on tulossa. Kehnon yön jälkeen herätykset tuntuvat vastenmielisiltä, etenkin painajaisten jälkeen tai kun hoitajan tulo viipyy.

Odotuksen jatkuessa TV-ohjelmat ovat tulleet tärkeäksi osaksi Raijan aamurutiinia, kuten huomaan monen muunkin asiakkaan kotona. Television hauskat klassikkohahmot, kuten Hyacinth Bucket, pitävät seuraa Raijan odotellessa. Yleensä hän ehtii katsoa joko Pokka pitää tai Sydämen asialla, riippuen siitä, monelta hoitajan aamukierto osuu hänen kotiinsa. Iltapäivällä viihdyttävät sarjat Isä Matteon tutkimuksia, vanha kunnon Pieni talo preerialla ja Kotiin takaisin.

Ihanan sitkeä ikiliikkuja

Viime kesänä seurasin viikoittain Raijan dosetin täyttöpuuhia. Varmoista otteista ja selkeydestä lääkearsenaalin jakorutiinissa liu’uttiin hiljalleen epäröintiin, eivätkä pikkupillerit pysyneet enää otteessa. Osa lipsui vääriin lokeroihin. Uuden lääkkeen annostelukin tuotti päänvaivaa. ”Miten se taas menikään: aamuin illoin vain kerran päivässä?” Syksyllä olikin siirrytty uuteen käytäntöön. Kaupungin kotihoidon aamuhoitaja antaa aamulääkkeet, loput Raija ottaa mittakupeista, joihin ne on valmiiksi annosteltu ja viereen kirjoitettu laput: päivälääke, iltalääke.

Hoitaja myös mittaa verenpaineen ja avustaa kättä kuntouttavassa jumpassa. Joskus Raija tekee jumpan itsenäisesti, jos hoitajaa ei kuulu ajoissa. Näen hänessä roppakaupalla motivaatiota huolehtia kunnostaan ja voinnistaan mahdollisuuksiensa, voimiensa ja saamiensa ohjeiden mukaisesti. Raija on lujasti kiinni elämän syrjässä niillä auttavilla rutiineilla, joita hänen arkeensa on muodostunut. Aamupalankin hän haluaa valmistaa itse. Sen jälkeen on joskus pakko vielä oikaista sohvalle torkkumaan. Ensimmäisten päiväunien aika on siis jo ennen puoltapäivää.

Me tapaamme iltapäivällä, ja silloin Raija mielii ulos. On ilo nähdä, miten ulkona liikkuminen on säilyttänyt rakkaan paikkansa Raijan päivärytmissä. Teemme lenkin jutustellen, hissun kissun ja helppoja kulkureittejä suosien. Raija jaksaa pienin askelin 40 minuutin lenkin eikä ohita ainoatakaan varpusta tai koiraa ilman lempeää tervehdystä. Sitten on aika levähtää kahvikupposen ääressä. Meillä on mukavasti yhteistä aikaa jatkaa mielenkiintoisia keskusteluja ja jutella maailman menosta. Ehdin myös auttaa Raijaa kotitöissä ja laittaa paikkoja kuntoon. Pian taas tavataan!

Hoivanantaja, Johanna

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Mieluiten kotona loppuun asti

Viime aikoina tärkeintä käynneilläni Raijan luona on ollut ulkoilu, seura ja sanavaraston aktivointi jutustelun avulla. Hoivanantajan käynnit ovat aina kunniapaikalla seinäkalenterissa. Ruoanlaittoapua Raija ei ole nyt tarvinnut, kun ateriapalvelun tilaukseen on koronan johdosta lisätty yksi ateria.  

Lenkille lähtiessämme viemme roskat, ja jos ateriapalvelun toimitus on odotettavissa poissa ollessamme, varaamme kylmälaukun rappukäytävään. Raija harmittelee, että kerran hän oli unohtanut kylmälaukun. Onneksi naapuri oli ottanut ruoat vastaan. Kaiken lisäksi Raija oli odottanut turhaan lenkkikaveriaan tien laidassa. Kumpi lie sekoillut päivissä, sitä hän ei tiedä.  

Raija kertoo kohdanneensa kadulla usein kannustavia hymyjä kävellessään keppeineen rollaattoria käyttävän ystävänsä kanssa. Pitkä ikä, ystävysten yhteinen harrastus ja liikkumisen sinnikkyys – ne kai ihmisiä hymyilyttävät.

Nyt yhteislenkit tosin ovat harventuneet. Raija toteaa, ”ettei meinaa enää pysyä kaverinsa menossa mukana.”

Kun olemme lähdössä, toinen ystävä soittaa. Raija on vähällä kaatua, keskittyessään puhelimeen ja unohtaessaan tukeutua keppiin. Välillä hän vaikuttaa hieman aikaisempaa huterammalta ja hajamielisemmältä. Kun ystäväpiiriä kerran on, kannattaa pyytää aina joku mukaan kävelylle, eikä mennä yksin.

Kävellessään Raija muistelee toisen miehensä viimeisiä elinvuosia palvelutalossa, kotona ja sairaalassa. Palvelutalosta jäi kurjiakin muistoja. Raija kävi joka päivä miestään katsomassa ja puheli ainakin tunnin, vaikkei mies pystynytkään enää kunnolla puhumaan. Kerran puoliso oli vähällä jäädä ruoanjaossa ilman ateriaa. ”Olisi kamalaa joutua sellaiseen paikkaan. Toivoisin kyllä, että voisin asua kotona ihan loppuun asti. Että sieltä sitten kannettaisiin ulos”, Raija toteaa.  

Hyvät yhdessä 

Muistelu jatkuu, kun Raija esittelee sukulaisiaan makuuhuoneen seinälle ripustetusta pienten valokuvarykelmästä. Lämpimimmin hän puhuu tyttärestään ja edesmenneistä miehistään – hän kun on jäänyt leskeksi jo kahdesti. Raija kaivaa esille kaksi vihkikuvaa. ”Minä niin tykkään näistä, että mielelläni katselen ja näytän näitä muillekin”, hän kertoo. Ensimmäisessä Raija on vasta 18 ja sulhanen 19. En malta olla kommentoimatta kuvasta hehkuvaa onnea.

”Onnellisia sitä oltiin, mutta harmi vain, ettei sitä kestänyt kuin seitsemän vuotta”, Raija toteaa. ”Me oltiin niin hyvät yhdessä.”

Leukemia vei ensimmäisen aviomiehen jo nuorena. Raija arvelee, että olisi menehtynyt itsekin, ellei hänellä olisi ollut 6-vuotiasta pikkutyttöä ja työtä. Kuultuaan isän poismenosta tyttö oli kysynyt, saisiko hän tulla äidin viereen nukkumaan. Totta kai sai. Läheisyys toi lohtua molemmille. Yhteinen suru, siitä selviäminen ja elämän jatkaminen eteenpäin hitsasivat heistä tiiviin kokonaisuuden, tiimin, joka on pitänyt yhtä ja auttanut puolin ja toisin. ”Hän on ollut minulle aivan mahdottoman ihana tytär. Ja minä olen ollut hänelle oikein hyvä äiti”, Raija kiteyttää. Voiko kahden sukupolven lujaa ketjua kauniimmin kuvata?      

Hoivanantaja, Johanna 

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Huh hellettä!

Tapaamme tänään helteisissä merkeissä. Tapaamisen aluksi huolehdin hyvin käsienpesusta ja desifionnista, puen kasvomaskin päälleni ja kerron Raijalle, että pidämme turvavälin tapaamisellamme. Tämä on nykyään uusi normaali! Aloitamme ruokailulla tällä kertaa. Viime kerralla suunnittelemamme lihakeitto vaihtuu uusiin perunoihin ja graaviloheen. Asunto on kuuma ja helle ei hellitä tänäänkään, joten Raijan tytär oli arvellut, että pidemmän kaavan mukaiset keitokset kuumentaisivat asuntoa liikaa.

Jatkamme kävelylenkille ja etsimme varjoisia reittejä, ettemme vallan paahdu. Täytyy muistaa juoda heti, kun palaamme reissulta. Raija näyttää autokatoksen, jossa sekä hänellä että naapuritalossa asuvalla rouvalla on paikka, vaikka kumpikaan ei autoa omistakaan. Vieraat saavat helposti autonsa parkkiin, senioriystävykset taas nauttivat varjoisasta lepopysäkistä.

Raijan ystävällä on tapana kurvata rollaattori parkkiin ja istahtaa sen istuimelle lepuuttamaan jalkojaan. Juttu luistaa. Hän houkuttelee Raijaakin ottamaan rollaattorin mukaan – jos ei muuten niin penkiksi. Raija ei vielä koe tarvitsevansa keppiä enempää tukea liikkumiseensa, eikä halua ottaa sitä riskiä, että rollaattori painaa ryhdin kumaraan. Jalatkin jaksavat toistaiseksi Raijan puolesta tunnista tuntiin kestävät lenkit ihan hyvin. Kävelylle Raija tahtoo aina, särki selkää tai ei. Kun varmistan, jaksaako hän, vastaus kuuluu: ”Pakko minun on päästä.”

Katoksen katonrajassa on vieretysten kolme linnunpesää. Raija kertoo, että keväällä siellä pääsi kuuntelemaan kunnon konserttia. Joskus lintuemo odotteli pitkäänkin ennen kuin lensi viemään matoa poikasilleen rupattelevien naisten lähdettyä. Ihanaa, leppoista menoa! hymyilen jälleen ystävysten arkiseikkailuille. Naiset soittelevat, kysyvät kuulumiset, ja jos molemmilla on hyvä vointi, tekevät treffit talon nurkalle. 

Sisällä täytän tuuletuslaitteen lokeroon kylmää vettä ja kylmäkallet. Johan viilentää tehokkaasti! Pöytäliinakin alkaa lepattaa. Laitteen ääreen on hyvä asettua tarkastamaan, että päivän lääkket on otettu oikein. Muutoksia on tehty taas. Lääkäri määräsi jo työvuosina aloitetun verenpainelääkkeen lopetettavaksi. Samalla kun uusi lääke oli tasannut sykettä, myös verenpaineet olivat laskeneet – ehkä liikaakin, Raija arvelee. 

”En minä ole mitään sen ihmeempiä temppuja tässä tehnyt, mutta on se nyt kumma, kun ei sydän asetu. Tämä väsymys on oikeastaan ainoa oire, jonka voinnissani huomaan”, Raija ihmettelee. Emme saa verenpainemittarista toivotunlaisia lukemia. Raija kertoo lapsenlapsensakin ihmetelleen isoja lukuja pulssin kohdalla, tunnustelleen kaulaa sekä rannetta ja todenneen, että eihän täällä tunnu pulssia ollenkaan! Laite sen vain jostakin löytää ja näyttää pumpulle isoja kierroksia. Vielä ei siis ole onnistuttu löytämään lääkkeiden toimivaa yhdistelmää ja annostusta.  

Sydän tuntuu huolettavan Raijaa nyt aiempaa enemmän, sillä hän kertoo katselevansa miehensä kuvaa olohuoneen pöydällä ja sanovansa: ”Kyllä minä täältä kohta tulen.” Ikävä on kova, ja elämä on jo antanut hänelle paljon. Vielä ollaan kuitenkin tiiviisti kiinni tässä hetkessä sekä tulevissa. Ihailen Raijan innostusta seurata maailman tapahtumia, joista Hesari pitää hänet ajan tasalla, lajitella tarkasti roskat, huolehtia kukista ja muistaa sukulaistensa syntymä- ja jopa nimipäiviä kortein sekä kukin. Pohdimme, montako kertaa ehdimme tavata kesätuurausteni merkeissä ja imuroisinko ensi kerralla, koska siivooja on lomalla. Onkohan Pariisissa lomailevalla sukulaisella yhtä kuuma kuin täällä, vieläköhän yllätyseroon päätynyt lapsenlapsi palaa yhteen rakkaansa kanssa ja saakohan naapuri kannettua paperinkeräykseen lehdet, joita Raija hänelle vie ne itse luettuaan? On ilo nähdä Raijan elämän pursuvan suunnittelua, arjen pieniä iloja ja mielenkiintoa hoitaa asioita – ja vielä suurempi ilo kokea niitä hänen kanssaan.

Hoivanantaja, Johanna 

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Muistojen aarrearkulla

Omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kurssilla opettajamme sanoi, että elämäntarina on kuin oma näköala pyöreästä tornista. Kukin näkee vain siivun, jokainen omaan suuntaansa. Kukaan ei näe täysin samaa eikä pysty kertomaan näkemästään samalla tavalla kuin me. Olemme ainutlaatuisia näköaloinemme ja kertomuksinemme siitä, mitä näemme.

Minussa heräsi halu olla mukana nostamassa muistojen ja elämänkokemuksen arvostusta ja käsittelemässä mieleen muistuvaa materiaalia kallisarvoisina matkamuistoina eletystä. Hoivanantajana pääsisin varmaan muistojen virran äärelle miltei jatkuvasti. Ihastelisin seniorien muistojen aarteita.

Näissä mietteissä kysyn Raijalta, mitä hänelle tulee ensimmäisenä mieleen lapsuudesta. Tumma pilvi purjehtii oitis aurinkoisen odotukseni eteen. Isä torjui sekä Raija-vauvan että hänen äitinsä. Penäsi epäillen jopa sitä, mistä Raija oli punaisen tukan saanut, kunnes joku tokaisi, että katsopa vain, niin samaa sävyä on parrassasikin. Hylkääminen on varmasti painanut jälkensä Raijan lapsuuteen. Sairauden ja toimeentulon kanssa kamppaillut äiti teki töitä minkä kykeni, ja sillä aikaa Raija sai olla mummun hoivissa. Isän puolen sukulaisiakin Raija tapasi lapsena, mutta he olivat ruotsinkielisiä, eikä kielimuuri helpottanut muutenkin vallitsevaa vierauden tunnetta.

Lähdemme kävelylle, ja tarina jatkuu. Muistojen virta vie nuoruuteen. Raija tapasi ensimmäisen miehensä varsin nuorena ja tuli äidiksi 19-vuotiaana. Paljon tummia sävyjä tulee taas tarinaan: miehen pelottavat kohtaukset mökillä, pitkien matkojen päässä, hukkumaisillaan, viimeisillä voimilla veden varassa. Kun mies viimein suostui sairaalaan, mukaan annettiin kirjekuori, joka oli määrä avata vasta kotona. Raijapa ei sitä tiennyt vaan repi kuoren heti auki, ja kuvista paljastuivat kauttaaltaan mustat keuhkot. Leukemia vei Raijalta miehen 27 vuoden iässä.

Teemme pitkän lenkin, verkalleen ja tarinakerää auki kerien. Kuulen läheltä seuratuista sukulaisen ongelmista, uhkailuista, viinan kiroista ja itsemurhasta. Kuulen Raijan toisesta puolisosta ja uudelleen leskeksi jäämisestä. Paljosta on selvitty: monesta kuolemasta, vaikeudesta ja epätoivosta. Toki siellä täällä siintävät myös lapsuuden huolettomuus, kesät mummun luona, vaari joka vei Korkeasaareen ja näytti pöllöjä ja linnanpesiä. Makunystyröihin on ikuistunut ihana mustikkamaito, muistoihin paljasjalkaseikkailut helteen halkomalla savimaalla ja aurinko, joka paistoi aina.

En päässyt ihastelemaan muistojen ketjun jalokiviä ja elämän suuria tähtihetkiä ihan siinä määrin kuin olin naiivisti uumoillut. Rinnallakulkijana kuitenkin ymmärrän, että tarinan aarre onkin Raija ”Rautarouva” itse. Sanon sen myös hänelle, kun on loppukahvien aika. Hän on sitkeä, monesta selvinnyt ja jo pitkään ikään päässyt. Ja lähellä sydäntään hänellä on aarre, oma tytär, jonka lämpöä ja huolehtivaisuutta hän muistaa kiitellä joka kerta kun tapaamme.

Selviytymistarina vaiheineen palaa toistuvasti mieleeni useiden päivien ajan. Arvostan sitä, että Raija osoitti luottamuksensa kertomalla elämästään. Vaikka muistojen kirstuun on päätynyt muutakin kuin hohtavia arvokiviä, on lupa sanoa ääneen sekin, mikä ei mennyt kiiltokuvamaisen ihanasti. Olen korvina myös sille. Ensi viikolla taas jatkamme, tilanteen mukaan joko muistelun tai nykyisyyden parissa.     

Hoivanantaja, Johanna

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Ylimääräistä värinää sydämessä

Kun tapaamme Raijan kanssa parin viikon tauon jälkeen, kerrottavaa ja käveltävää on paljon. Raija pääsee huojentamaan terveyshuoliaan, reippailemaan melkein tunnin lenkin, maistelemaan valmistamaani keittoa ja kahvittelemaan. Lopuksi tarkistamme verenpaineen ja pulssin ja merkitsemme lukemat vihkoon. 

Kun kysyn tullessani Raijan vointia, hän vastaa, että on tässä ollut kaikenlaista ja päivät ihan sekaisin. Hän näyttää huolestuneelta ja saa totta puhuen minutkin hieman huolestumaan. Raija pyytää minut olohuoneeseen istumaan ja alkaa purkaa huolivyyhtiään.  

On käyty lääkärissä kerran jos toisenkin, maattu sydänkäyrillä, näyttäydytty taas apteekin vakiokasvona, aloiteltu uutta lääkettä ja aprikoitu, mistä oikein on kyse. Onni onnettomuudessa, että Raijan verenpaineita seurattiin kahdesti päivässä. Ihmettelimme, ettei Raija ollut huomannut sydämen sähäkkää toimintaa voinnissaan. Pulssi huiteli pahimmillaan 135:ssä, mutta hurja lukema paljastui vasta verenpainemittarista.  

Tytär tarttui toimeen ja vaati varaamaan lääkäriajan. Lääkärikin totesi käynnin erittäin aiheelliseksi, sillä sydänkäyrä kieli ylimääräisestä värinästä. Sykettä pyrittäisiin painamaan alas lääkityksellä. Verenpaineiden seuranta jatkuisi, mutta astetta jännittävämmissä merkeissä. ”Ei minua nyt pelota, mutta eihän se mukavalta tunnu, kun tällaista kuulee. Kyllähän sitä jää miettimään, että onko tämä nyt jotakin vakavaa”, Raija toteaa. 

Seurailen vierestä, kun Raija touhuaa tottuneesti dosetin ja lääkepakkausten parissa. Pakko sanoa, että hän vaikuttaa konkarilta, jolla on homma hallussa. Lääkkeet hän jakaa dosettiin, ja ne on helppo muistaa ottaa oikeaan aikaan, ruokailun yhteydessä. Vitamiineille ja ravintolisille on oma laatikkonsa, josta Raija muistaa ottaa tarvittavat pillerit, vaikkei niitä dosettiin varaakaan. 

Kysyn uuden lääkkeen sivuvaikutuksista. Raija arvelee sitä syypääksi aamuöiseen heräämiseen ja parituntiseen unen etsiskelyyn. Hän näkee usein myös painajaisia tai vauhdikkaita unia. Niitä hillitsemään on kokeiltu lääkettäkin, mutta silti hän kertoo edellisyönäkin käyneensä Venäjällä. Lääkearsenaalista on helpotusta moneen vaivaan, mutta kaikkea eivät napit ja tabletit ratkaise – ainakaan ensimmäisellä kokeillulla annostuksella. Lääkityksen säätö tuo aina tullessaan kokeilun, totuttelun ja odottelun jaksoja. Nyt on aluillaan uusi sellainen, jota seurailen mukana. 

Lääkäri-, laboratorio- ja apteekkikäynnit ovat syöneet aikaa Raijan rakkaalta kävelyharrastukselta. Raijan huolet näyttävät huojentuneen hänen päästyään sanoittamaan niitä ja tuulettamaan ajatuksia raikkaassa tuulessa, totean kun palaamme pitkältä lenkiltämme juuri sopivasti ennen sadetta. Vielä jää aikaa valmistaa kasvissosekeitto, juoda yhdessä kahvit ja merkitä muistiin, mitä verenpainemittari tällä kertaa näyttää. 

Hoivanantaja, Johanna 

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Yksinäistä ei ehdi tulla

Kun olemme vaihtaneet kuulumiset, suunnittelemme Raijan kanssa yhteisen iltapäivämme ohjelmaa. Raijalla onkin käynneille jo pääpiirteittäin tuttu runko, sillä hoivanantaja on käynyt jo useamman vuoden. Ensin seuraan dosetin täyttöä tulevan viikon varalle, lähtiessämme kävelylle viemme hänen huolella lajittelemansa roskat, ulkoillessamme juttelemme ja Raija saa minusta kuuntelijan elämänsä tarinalle. Kun palaamme, valmistan ruoan ja juomme yhdessä kahvit. Juttu jatkuu kaiken aikaa. Tarpeen mukaan autan myös muissa kodin pienissä askareissa ja lopuksi mittaan Raijalta verenpaineen.

Kun käymme ulkona tuulettumassa, olemme vähällä lähteä tuulen mukaan itsekin. Koiranilma kääntää puheemmekin koiriin. Raija muistelee lämmöllä rakasta susikoiraansa, jonka perään itki viikon; minä taas lapsuudessani meille tulla tuhissutta terrieriä, joka sekin on jo poissa. Viisaita eläimiä, suurisieluisia. Elämässä mukana kuin perheenjäsenet. Ymmärtävät paljon ja puhuvatkin, omalla tavallaan.   

Raija kertoo puolison sairastelun verottaneen hänen puhekykyään. Kun mies meni huonoon kuntoon, hän ei enää puhunut. Eikä enää Raijakaan. Kenenpä kanssa hän olisi jutellut? Pian hän huomasi, ettei enää oikein osannutkaan. Oli vaikea saada ilmaistua itseään. Vaikka hän miten haki, sanat olivat kuin piilossa. Lääkäri patisti käyttämään kieltä: Puhu, ei siinä muu auta. Tytär kantoi kirjastosta miltei kaikki löytämänsä isotekstiset kirjat – pienempää tekstiä eivät Raijan silmät jaksa pitemmän päälle lukea. Kun hän alkoi lukea ääneen, sanat palailivat. Puhe alkoi luonnistua, vaikka hän joskus joutuukin haeskelemaan sanoja. 

Naapurustossa Raijalla on juttukaveri. Erään yhteisen kävelyn päätteeksi naiset istuivat kadunvarteen, ja naapuri kertoi miehensä nukkuneen pois vuosi sitten. ”Sama täällä, kaksi vuotta sitten”, Raija kertoi. Naapuri alkoi itkeä, kohta itkivät molemmat. Se teki heistä ystäviä. Yhteistä on paljon. Joskus he kahvittelevatkin toistensa luona. 

Raijan elämässä asiat ovat järjestyneet niin onnellisesti, että on viikkoja, jolloin hänen luonaan käy joku jopa päivittäin. Sosiaalista elämää riittää. Pääsee harjoittamaan jutustelun jaloa taitoa. Käy sukulaisia, ystäviä ja naapureita, ja meidän hoivanantajien lisäksi ainakin yksi tervehtijä ystäväpalvelusta. Yksinäistä ei juurikaan ehdi tulla.  

Edesmennyt puolisokaan ei tunnu Raijasta etäiseltä. Hän piipahtaa muistelujen kutsumana, kuin tarjoten lohduttavaa läsnäoloaan. Joskus se tuntuu niin hämmentävän todelta, että Raija miettii, onko mies oikeasti paikalla – vai onko hänellä itsellään kaikki kunnossa. Voiko rakastettu ihminen olla aistiharha? Kuulen kipeän kysymyksen jostakin rivien välistä. Nämä pohdinnat sekä aiemmin koettu puhumisen vaikeus ja lisääntynyt unohtelu yhdistyivät lääkärikäynnillä huoleksi alkavasta muistisairaudesta. Ensiavuksi aloitettiin lääke, joka on kuulunut Raijan aamuihin siitä lähtien.  

Onni on, että Raijalla on ympärillään ihmisiä, jotka osaavat pitää silmänsä auki mahdollisten varoittavien merkkien suhteen ja ilmaista tarvittaessa huolensa. Itse hoivanantajan roolissani tarkkailen myös herkällä silmällä onhan kaikki hyvin ja huomaanko käyttäytymisessä jotain poikkeavaa. Hyvä asia tässä työssä on, että Kotona Asuen Seniorihoivan hoivanantajille järjestetään Alzheimerin taudin ymmärtämiseen ja käytösmuutosten kanssa toimimiseen opettavia koulutuksia. Alzheimer-koulutus on tärkeä osa omiakin kehitystavoitteitani hoivanantajana. Tällä kertaa tapaamiseemme Raijan kanssa sisältyi kuitenkin kehittymistä lähinnä keittiötaidoissa: valmistimme yhteistuumin itselleni aivan uuden ruokalajin, siskonmakkarakeiton. Ja kyllä maistui!  

Hoivanantaja, Johanna