HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Ihmisten ilmoille

Ensimmäinen työvuoroni Annan luona käynnistyy vauhdikkaasti. Kun soitan ovikelloa, Anna on kenkiä vaille valmis lähtöön. Toivotamme hyvät huomenet, teemme lennossa sinunkaupat ja nakkaan evääni jääkaappiin.

Kohta mennään. Sinä ajat tuota”, Anna osoittaa isoa, pyörillä vedettävää kauppakassia, josta päättelen määränpäämme. Kumartuessaan pukemaan kenkiä Anna hengästyy kovasti. On pakko istua hetki ja vain huohottaa.

Jaksat kuitenkin käydä vielä kaupassa?” varmistan. ”Minäkin voin…

Hulluksihan sitä tulisi, jos ei enää edes kauppaan pääsisi. Pitää liikkua, ettei ihan mökkiydy. Tuosta kulmalta päästään kätevästi mummobussilla.

Näin Anna nimittää pikkubussia, joka kiemurtelee tunnin välein noukkimassa kyytiläisiä reitillään kauppakeskukseen.

Pysäkille mennään hyvissä ajoin. Odotellessa saatetaan saada juttuseuraa naapuritalossa asuvasta ystävästä, jolla on sama matka. Koronarajoitukset sallivat 10 matkustajaa; onneksi mahdumme kyytiin.

Navigointia uudessa ja hämärässä

Anna näkee hyvin vähän, joten apunamme on kahdeksan pyörää. Ostoskärryt ovat Annalle riittävän suuri kiintopiste minun ja ostossaaliimme sijainnin hahmottamiseksi. Rollaattori taas toimii kätevänä puskurina: jos törmää johonkin, rollaattori ottaa iskut vastaan ensin. Näin opastivat hoitajat, jotka eivät kuntoutusjaksolla ehtineet taluttaa Annaa niin paljon kuin hänellä olisi ollut virtaa.

Rollaattori tarjoaa myös istumapaikan, kun on pakko lepuuttaa kipeää selkää tai haukata happea maskin reunan takaa. Hengitystä tihentää reistaava sydän, ja lisähaasteena ovat ”kuonokopat”, kuten Anna maskeja nimittää. Hän on saanut ensimmäisen koronarokotuksen, mutta jaksaa sinnikkäästi noudattaa varotoimia ihmisten ilmoilla.

Aikaa vierähtää, osittain siksi, että opastamme vuoron perään toisiamme. Vaikka Anna ei kauas näekään, valtava kauppa on hänelle tuttu. Hän tietää, mistä mitäkin normaalisti löytyy. Itse taas näen tarkasti, mutta paikka on minulle aivan uusi. Kylteistä käytävien yläpuolella ei aina ole apua: moni tuote on evakossa remontin ajan. Ihailen Annan kärsivällisyyttä. Ehkei ajanhukka paina siksi, että samalla saa tarvitsemaansa vaihtelua ja uutta äänimaisemaa kodin hiljaisuuden tilalle.

Palattuamme puran ostokset opetellen tarvikkeiden paikkoja. Näkövamma edellyttää, että asiat ovat oikeilla paikoillaan – muuten jää jokin tarvittava löytämättä. Anna haukkaa pienen lounaan, minä evääni. Hän on tyytyväinen kauppareissun saaliiseen ja pyytää etsimään pakasteesta valmiiksi kuhafileet, joista myöhemmin syntyy päivällinen. Siistin hellaa ja tasoja edellisistä kokkauksista, imuroin lattian. Anna selittelee, että kokatessa usein roiskuu, ”kun näkö on mitä on”.

”Onko se keittiön matto ihan kamala?” Anna kysyy ja kertoo haaveilevansa monenkirjavasta matosta, josta tahrat eivät helposti erotu. Häntähän ne eivät häiritse, mutta muilla pistävät silmään. Arvostan Annan intoa touhuta, pikku rajoitteista viis. Ruoanlaitto on hänelle rakas laji, eivätkä sitä iloa sotkut verota. Ehkä joskus laitamme ruokaa myös yhdessä, tuumimme kun on kotiinlähtöni aika.

Hoivanantaja, Johanna